Suojelinko itseäni?

Pari päivää sen jälkeen kun Elia syntyi, koin masennuksen tunteita. Tai en tiedä olivatko ne masennuksen tunteita ehkä pikemminkin pelon, ahdistuksen, surun ja ikävän tunteita.
Elian syntymä teki kaikesta jollain tapaa todellisempaa ja konkreettisempaa. Nyt se kaikki olisi todella edessäpäin. Olen miettinyt, että suojeliko minua raskausajan hormonit? Olinko hormoneista niin sekaisin, että en ymmärtänyt kokonaista kuvaa tilanteesta? Enkö osannut kohdata kunnolla sitä, mitä oli tapahtunut?

En tiedä, mutta synnytyksen jälkeen hormonit joko väistyi tai iski vasten kasvoja vielä kovemmin. Nimittäin yhtäkkiä huomasin, että elin jo sitä aikaa, kun Teemu olisi rinnaltani poissa. En halunnut koskea Teemuun. En halunnut mennä lähelle, koska mietin, että kohta hän lähtee rinnaltani täysin pois. Ajattelin, että olisi helpompi ottaa etäisyyttä, että se mahdollinen erossa olo ei tuntuisi niin pahalle. Suojelin itseäni. Ajattelin, että kohta olisi se aika, kun Teemua ei enää olisi rinnallani.
Miten pitkään olisin yksin? Varauduin pahimpaan. Olin valtavassa tunteiden vuoristoradassa. Olin todella ahdistunut. Mikä pahinta, en uskaltanut puhua Teemulle. En halunnut puhua tunteistani, koska pelkäsin loukkaavani häntä. Pelkäsin, että saan hänet surulliseksi kun ajattelen jo tulevaisuutta. Otin eräs ilta itseäni kuitenkin niskasta kiinni ja uskaltauduin puhumaan tunteistani Teemulle. Purkauduin ja vuodatin lukuisat kyyneleet. Teemu halasi, tuki, oli läsnä ja ennen kaikkea yritti ymmärtää minua. Hän myös sanoi lauseen;


” Tää kaikki on varmasti kaikkein raskainta sulle.
Sä oot se joka jäät kantamaan vastuun kaikesta”.


Siinä hetkessä tajusin sen, että mieheni todella ymmärtää minua. Hän oli kanssani surullinen ja häneen sattui, kun purin omia tunteitani ulos. Niinhän se on, että minä olen se joka jään kantamaan tästä kaikesta vastuun aivan yksin.

Uskon, että se miksi tästä kaikesta tuli konkreettisempaa oli Elia. Elia oli maaliskuussa, puoli vuotta sitten vielä mahassa. Nyt hän oli sylissäni. Olin juuri synnyttänyt ja poika oli vain muutaman vuorokauden ikäinen, aivan ihana tapaus. Silloin ymmärsin täysin sen, että minulla oli nyt kaksi lasta. Tiedostin sen, että jos oikeus päättää laittaa Teemun linnaan niin jäisin tämän kaiken keskelle aivan yksin. Jälleen kerran saatan olla tilanteessa, että jään yksin lapsen kanssa. Tosin nyt niitä on kaksi. Tässä tilanteessa minä teen sen valinnan, että olen joko katkera tai en. Mitä katkeruus hyödyttäisi? Ei yhtään mitään. Tehtyä ei saa tekemättömäksi vaikka kuinka haluaisi. Edelleen kaikista synkistäkin tunteista huolimatta, olen kiitollinen.




Tänään katson ikkunasta ulos ja jälleen mieleni on haikea. Tässä hytkytän sitterissä istuvaa Eliaa toisella jalallani. Hän on tyytyväinen. Taustalta kuuluu Aadan höpöttelyä ja leikkirattaiden työntelyä. Edessäni on pinkki kasvivalo ja kaksi ruukkua minttua. Keittiössä tiskit on tiskattu ja keittiön pöydät kuultavat. Mieheni istuu parvekkeella ja nauttii kahvikupillisesta. Kiitän häntä mielessäni, sillä hän on tehnyt tämän kaiken. Ilman Teemua meillä ei olisi tuoreita yrttejä. Ilman Teemua meidän keittiö ei olisi kiiltävän puhdas. Ilman Teemua en istuisi nyt tässä, kauniissa kodissamme.
Tässä saan olla rauhassa ja tietää sen, että mieheni huolehtii niin monesta asiasta. Minulla on hyvä mies. Mies joka pitää tästä perheestä huolta. Mies, joka arvostaa ja kunnioittaa meidän perhettä. Niin paljon yhteistä aikaa on mahtunut viime kuukausiin. Niin paljon olen saanut nauttia meidän perheestä. Tapahtuuko se oikeasti? Viedäänkö tuo rakastava isä ja aviomies pois luotani hetkeksi? Milloin se kaikki tapahtuu? Kuinka pitkäksi aikaa? Mitä ja koska? Mieleni on täynnä kysymyksiä.


Mieleni on täynnä haikeutta. Minua itkettää. Nielaisin palan ja pidätän itkua. En halua itkeä. Silti tämä epätietoisuus on tuskaa ja se ärsyttää ihan joka ikinen päivä. Haluan tämän epätietoisuuden jo päättyvän. Haluan, että Teemulla olisi jo oikeudenkäynti, mutta edelleen odotellaan. Mistään, ei mistään ole kuulunut yhtään mitään. Me elellään päivä kerrallaan ja koko ajan tiedetään se, että pahin on vielä edessä. Silti annan sille ajatukselle pienen osan, että Teemu saattaa saada ehdollista. Hän saattaa päästä vähällä. Me emme tiedä sitä, mutta silti minulle helpointa on se, että valmistaudun pahimpaan. Se on minulle kaikkein helpointa. En halua pettyä ja antaa liikaa valtaa ajatukselle, että ei se linnaan mene. Minä en tiedä, en todellakaan tiedä. Silti kaiken tämän keskellä luottan Jumalaan. Hän yksin tietää, miten tässä tulee käymään. Mitä ikinä tapahtuukin, niin me selvitään tästä. Me ollaan perhe joka turvaa ihan kaikessa Jumalaan, tässäkin asiassa. Siihen luotan ja uskon. Hän on hyvä Isä.

- Eve

Ei kommentteja

Kiitos kommentistasi! Ihana, että kuljet mukanamme! :)

// Lifestyle blogi, jossa avointa tekstiä elämän varjoisimmista hetkistä. Suoraa puhetta ja välillä jopa liian avointa tekstiä. //