Miksi avoimuus?

Jos et vielä tiennyt niin myös mieheni on aloittanut kirjoittamaan blogia n. Pari kuukautta sitten. Olen jakanut muutamia hänen tekstejään Facebookissa sekä Instagramissa. Teemu kirjoittaa todella avointa blogia niin kuin itsekin. Se, että myös mieheni kirjoittaa lähentää meitä. Se täydentää meitä ja auttaa ymmärtämään toisiamme.

Arjessa on helpompi antaa toiselle se aika kirjoittamiseen, kun tietää miten se vaatii aikaa. Silloin kun toinen tekee blogia, toinen on lasten kanssa. Se käy paljon luontevammin niin. Rakastan ja nautin siitä, että meillä molemmilla on oma blogi ja yhteinen harrastus. Meidän molempien jokainen teksti on kirjoitettu yksin, mutta käyty läpi yhdessä. Me luemme jokaisen tekstin yhdessä läpi ja mietimme mitä tekstissä voisi muuttaa vai tarvitseeko mitään muuttaa. Me myös kuvaamme yhdessä, josta on myös tullut meidän yhteinen harrastus. On niitä parisuhteista joissa ei tunnu olevan mitään yhteistä. No meillä sitä yhteistä on! Ja se on tämä bloggaaminen.

Me kirjoitamme kumpikin avoimesti. Me emme yritä olla parempi kuin muut tai velloa vanhoissa asioissa. Me emme tuo kipeitä asioita julkisuuteen ylpeydellä. Me emme ole ylpeitä siitä, että mitä me olemme kokeneet. 



Miksi olisimme ylpeitä siitä, että meitä kumpaakin on käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi? Miksi olisimme ylpeitä siitä, että mieheni meinasi ajaa humalassa poliisin ja jalankulkijan päälle?
Olisi sairasta olla ylpeä jostain niin kamalasta asiasta. Että olipa hieno teko. Ei. Jos minä voisin vaikuttaa siihen, että en olisi näitä asioita joutunut kokemaan niin voin sanoa, että tekisin mitä vaan sen eteen. Ne asiat mitä on tapahtunut on satuttanut todella paljon. Mieheni ei ole ylpeä siitä, mutta se miksi me pystymme niistä puhumaan on yksinkertaisesti tämä:


Me olemme puhuneet asioista. Me olemme käsitelleet asiat. Me emme ole painaneet niitä maton alle tai yrittäneet peitellä tapahtunutta. Me olemme hyväksyneet sen, että se on osa meidän menneisyyttä. Me katsomme eteenpäin, hyväksyen ja tiedostaen tosiasiat.

Nämä asiat on niitä, miksi me pystymme jatkamaan elämää eteenpäin. Ja sen myötä puhumaan asioista avoimesti. Vähän niin kuin puhuisimme sohva tyynystä. Nämä asiat ei enää satuta, koska niiden asioiden kanssa olemme sujut. Asiat on käsitelty. 




Minä rakastan meitä yhdessä ja erikseen. Rakastan sitä kun mieheni on alkanut puhumaan kipeistä asioista avoimesti, kirjoittaen. Kaikki, mitä hän on blogiinsa kirjoittanut, on hän ensin kertonut ne minulle. Nuo kaikki kipeät asiat olen kuullut jo pari vuotta sitten. Olen tavattoman onnellinen, kiitollinen sekä ylpeä miehestäni. Sillä tiedän, että hänellä on valtava lahja, jolla hän voi auttaa montaa muuta ihmistä. Me autamme. Haluamme auttaa ihmisiä meitä satuttaneilla asioilla.

Näiden tekstien kautta me olemme jo auttaneet. Meihin on ottanut yhteyttä moni ihminen. On ihmisiä, joiden elämässä on tapahtunut rattijuopumus ja mies on kieltänyt puhua asiasta eteenpäin. Nainen on aivan yksin. Hän pystyy puhumaan asiasta minulle. On ihmisiä, jotka ovat aivan itsemurhan partaalla. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan puhuneet heidän menneisyydestä kenellekään ja ovat nyt pystyneet jakamaan elämästään meille niin, että heitä ei tuomita. Meillä jokaisella on oma menneisyys. Se menneisyys tekee meistä meidät. Kaikki eivät puhu menneisyydestään ja haluavat unohtaa sen. Kaikki eivät suostu ajattelemaan menneisyyttään. Jokainen tekee siinä oman päätöksensä.

Minä tiedän, että jos me emme olisi puhuneet asioista ystäville, perheille sekä seurakunnalle niin me emme olisi nyt tässä. Me eläisimme kauhean häpeän alla ja neljän seinän sisällä. Siinä jos missä olisi ainekset masennukselle sekä avioerolle. Me päätimme jatkaa yhdessä ilman masennusta. Ja avain siihen oli avoimuus. Me toki teimme siitä julkista ja se oli meidän päätöksemme. Se ei ollut huono päätös, koska me olemme auttaneet jo monia.

On tullut paljon kommentteja koskien sitä, että miten Teemu kehtaa puhua asioista julkisesti. On mietitty sitä, että eikö Teemu ajattele vaimoaan yhtään saati lapsia. Kyllä hän ajattelee, itseasiassa paljon paljon enemmän mitä kukaan teistä osaa edes kuvitella. Me olemme punninneet asioita paljon, mutta mikään ei ole saanut meitä olemaan hiljaa. Me emme halua olla hiljaa, sillä minua henkilökohtaisesti ärsyttää tämä Suomen tyyli olla hiljaa ja pitää kulissit yllä. Meillä ihan jokaisella on ne omat luurangot kaapissa. Meillä jokaiselle on ne omat haasteet, mutta niistä ei puhuta. Miksi? Miksi se ihmispelko saa meidät niin usein hiljaisiksi? Mitä sitten jos ihmiset saa tietää sinusta tai sinun menneisyydestäsi. Miksi on niin kova tarve antaa täydellinen kuva ulkopuolisille?


Minä annoin monen mielestä täydellisen kuvan meidän perheestä. Ei se ollut täydellinen kuva. Se oli aivan rehellinen kuva, mutta siitä jäi pois vain se alkoholi asia. Enhän minä siitä voinut puhua ennen kuin Teemu itse myönsi ongelman ja suostui itse puhumaan siitä. Ei se käynyt edes mielessäni, että puhuisin siitä. Niin tätä samaa tekee todella moni ihminen. Niistä omista ikävistä asioista ei puhuta. Pidetään kulissit yllä. Tähän me suomalaiset olemme tottuneet. Tätä me teemme, sellaisia me olemme. Minä en halua olla sellainen. Haluan kaataa ne kulissit. Haluan opettaa myös lapseni puhumaan avoimesti. Haluan opettaa heidät siihen, että he eivät piilottelisi ja salailisi asioista. En halua, että lapseni lakaisevat asiat maton alle ja elävät kulissit pystyssä. Haluan opettaa lapseni siihen, että asioista on hyvä puhua.

Meidän perhe on avoin. Minä olen avoin ja myös mieheni on avoin. Jos et tunne meitä niin et tiedä sitä, että me todella puhumme myös kasvotusten näistä asioista aivan kuin siitä sohvatyynystä.
Nämä asiat on käsitelty ja me mennään kokoajan perheenä yhteen suuntaan ja se on eteenpäin.


Mieheni blogiin pääset täältä --> IKUINEN OPTIMISTI


- Eve


Ei kommentteja

Kiitos kommentistasi! Ihana, että kuljet mukanamme! :)

// Lifestyle blogi, jossa avointa tekstiä elämän varjoisimmista hetkistä. Suoraa puhetta ja välillä jopa liian avointa tekstiä. //