Kaipuun seurauksena kysymyksiä

Oma aika. 
Mitä se on?
Tätä kysytään yleensä lapsiperheeltä, äidiltä. Itse saan omaa -aikaa tällä hetkellä todella paljon. Jopa liikaakin. Aada on muutaman päivän viikossa päiväkodissa. Teemulle taas on järjestynyt keikkatöitä seurakuntalaisten kautta. Mitä minä olen tehnyt? Olen nauttinut vapaudesta. Teemu on vienyt ja hakenut Aadaa päiväkodista. Minä olen ollut klo 8 -16 välisen ajan aivan yksin. Olen ottanut aurinkoa, siivonnut ja soitellut ystäviä läpi. Viime viikolla tuli kuitenkin vastaan kysymys;


"Pärjäänkö yksin neljä päivää?"


Teki mieli vastata, että en pärjää. Miten minä osaisin olla yksin neljä päivää? Milloin viimeksi olin ollut yksin kotona, noin monta päivää? Siitä oli kulunut aikaa. Olin paniikissa. Minä, joka olen nauttinut omasta olostani ja vapaudestani täydellä sydämellä, olinkin yhtäkkiä tilanteessa, että kaikkein rakkaimpani olivat lähdössä kahdestaan reissuun ja jättämässä tämän äitipoloisen yksin kotiin. Täysin yksin. Eikö nyt pitäisi nauttia ja ottaa kaikki ilo irti siitä, että saan olla yksin? Niin kyllä pitäisi. Aluksi ajatus kiehtoi, myönnän sen. Kuitenkin innostus loppui, kun soittelin kavereita läpi ja totta kai juuri nyt kaikilla oli jotain muuta. Totta kai juuri silloin, kun minä haluaisin nähdä ihmisiä, kaikilla oli jo suunnitelmia. Silloin, kun minulla ei ollut tekemistä. Reissu tuli nopeasti ja en pystynyt suunnittelemaan ajankäyttöä juurikaan etukäteen, että mitä teen. Minä itkin. Olin todella surullinen ajatuksesta, että jäisin yksin kotiin. Tuli aamu, kun Teemu ja Aada suuntasivat onnibussiin ja lähtivät reissuun. Minä itkin. Itkien hyvästelin heidät. Ensimmäiset tunnit kului suuressa sumussa. En osannut ottaa iloa irti. Mietin vaan sitä, että sinne he lähtivät. Aluksi tuntui pahalle saada viestejä heiltä tai puheluita. Minä halusin olla mukana. 



Miksi sitten en lähtenyt mukaan?


Tällä hetkellä olen todellakin rampa. Kun istun 10 min autossa/bussissa/junassa niin kärsin. Sen 10 min kestän hyvin, mutta sen jälkeen olo on todella tukala. Suurin kipu on selässä. Sinne todella sattuu. Sekä yläselkään, että alaselkään. Supisteluita tulee myös usein. Aina kun kävelen vähän pidempään, alkaa supistamaan. En siis jaksa pahemmin liikkua. Rauta-arvot on olleet edelleen matalat ja verenpaine alhainen. Eli tämän kaiken lisäksi minun huimaa aina välillä. Yleensä se iskee, kun kävelen hieman pidempään. Näiden syiden takia, en pystynyt lähtemään mukaan tai tapaamaan ystäviä muualle. Ystävien oli tultava luokseni.

Ajatus siitä, että he lähtivät, tuntui pahalle myös siksi, että riskiviikot olivat alkaneet. Kuitenkin tilanne oli se, että minun tunteeni olivat toissijaiset. Nyt oli tärkeintä, että Teemu lähti ja otti Aadan mukaan. Olisin voinut jäädä Aadan kanssa kotiin, mutta minusta ei olisi ollut seuraa. Olisin ollut todella tylsä äiti, joka vain makaisi sängyssä. Kyllä, tämä raskaus on ajanut minut lähes kokonaan sängyn pohjalle. 




Tunteiden vuodattamisen jälkeen pääsin siihen pisteeseen, että aloin nauttimaan omasta olostani. Pari ystävää pääsi parina päivänä käymään, vaikka sekään ei ollut varmaa. Sain myös yllätyksiä. Eräs ystävä tilasi kotiinkuljetuksena minulle kasan herkkuja, toinen ystävä toi kukkia, suklaata ja pitsaa tullessaan. Kolmas ystävä toi ison vesimelonin, mitä söinkin seuraavat päivät ja neljäs ystävä teki minulle kasvohoidon. Viidennen sekä kuudennen ystävän kanssa soiteltiin maratoonipuheluita. Seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs pitivät huolta viestien välityksellä siitä, että minulla ei olisi tylsää. Tuli ääniviestejä, kyselyitä jaksamisesta ja puhuttiin myös aivan muusta. Itkin. Taas itkin. Olenko ansainnut tämän kaiken? Näinkö hyvää huolta nämä ystävät pitivät tästä raukasta, joka kaipasi lähimmäisiään. Onko minulla todella näin paljon hyviä ystäviä rinnalla? Enkö minä ollutkaan yksin? 




Tuo kaipuu sai mieleeni seuraavan kysymyksen: Mitä jos vankila todella odottaa? Miten selviän siitä? Jos olen näin rikki jo muutamasta päivästä? Se tulee olemaan todella suuri isku. Se tulee sattumaan. Olen todella rikki jo nyt ajatuksesta. Tunnen olevani heikko vaikka tiedän, että kaiken tämän takana on myös suuret raskauden aiheuttamat hormoni itkut. Tiedän, että en normaalisti reagoisi ihan näin. Minähän olen vahva? Minähän olin se vahva Eve, jota on aina kehuttu vahvaksi. Tällä hetkellä en tunne niin. Olen kaukana vahvasta. Olen vaimo, joka todella pelkää tulevaa tuomiota. Olen vaimo, joka ei halua päästää miehestään koskaan irti. Niin paljon minä rakastan tätä miestä. Niin paljon minä rakastan häntä. Silti tiedän sen, että ystävät pysyvät rinnallani. Niin paljon he huolehtivat minusta jo nyt. Tämä kaikki oli osoitus siitä, että tapahtui mitä tahansa niin tiedän, että ystävät eivät hylkää minua. Tiedän, että joku heistä soittaa/ tulee käymään ja on tukena. Tiedän sen nyt. 


Ehkä tämä oli se, mikä oli tämän yksinäisyyden tarkoitus? Sain todella nähdä sen, että ystäväni eivät ole vain juhlissa mukana vaan kulkevat rinnallani myös silloin, kun olen yksin. Nyt olin yksin. Olen kiitollinen <3


- Eve

Ei kommentteja

Kiitos kommentistasi! Ihana, että kuljet mukanamme! :)

// Lifestyle blogi, jossa avointa tekstiä elämän varjoisimmista hetkistä. Suoraa puhetta ja välillä jopa liian avointa tekstiä. //