"Ei Eve ansaitse tätä"

Viime päivät ovat olleet itselleni henkisesti todella raskaat. Olen käynyt todella syvällä, omissa ajatuksissani. Ehkä se johtuu siitä, että todella moni kyselee minulta, että joko on selvinnyt jotain uutta. Onko oikeudenkäynneistä kuulunut ja onko mikään mennyt mihinkään suuntaan? Muutama viikko sitten pillahdin itkuun meidän nykyisin "vara mummon" auton kyydissä. Itkin tätä, minkä keskellä elämme. Itkin ja purkauduin hänelle kaikesta tästä. Hän lohdutti ja rukoilimme lopuksi yhdessä. Hän oli siinä hetkessä minua varten. Minun oli turvallista puhua ja kertoa aidot fiilikseni.
Toisaalta arvostan sitä, että ihmisiä kiinnostaa. Toisaalta se taas nostaa karvat pystyyn. Tulee sellainen olo, että antakaa nyt olla. Antakaa mun keskittyä tähän hetkeen, kun saan vaan nauttia tästä ajasta. Saan nauttia siitä, että me ollaan nyt just todella hyvinvoiva perhe. Me ollaan onnellisia, kaiken tämän paskan keskellä. Me ollaan onnellisia ja eletään päivä kerrallaan.

Mutta sitten taas kaipaisin enemmän sitä, että multa kysyttäis, että miten mä voin. Mitä mulle kuuluu? Miten me jaksetaan? Miten me voidaan? Välillä tuntuu sille, että täällä me elellään neljän seinän sisällä, täysin eristettyinä eikä ketään kiinnosta. Eihän se asia niin ole. Tietenkin ihmisiä kiinnostaa. Ympärillä on paljon ystäviä, jotka tukevat <3 On silti myös ihmisiä, jotka ovat sulkeneet silmänsä ja korvansa tältä tilanteelta, eivätkä kysy yhtään mitään tähän liittyen. Ihan kuin tätä tilannetta ei olisi. On sekin mielestäni todella väärin. En oikein ymmärrä sitä. En ymmärrä, että ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tai no toisaalta ymmärrän. Onhan tähän tilanteeseen varmasti vaikea suhtautua. Etenkin, kun me voidaan puhua tästä tilanteesta avoimesti ja puhutaan tästä loppuen lopuksi aika paljon. Se auttaa selviämään tästä kaikesta.

Ja ei, mistään ei ole kuulunut yhtään mitään. En tiedä kuinka kauan joudumme odottamaan, että oikeudenkäynnit alkaa. En tiedä, milloin asiat menee eteenpäin. Odotamme, että asiat etenisi loppu kesästä/ syksystä. Silti, emme yhtään tiedä miten nopeasti asiat etenee. Tiedän, että sitten se pahin on vasta edessä, kun oikeudenkäynnit yms alkaa. En tiedä kumpaa toivon enemmän sitä, että oikeudenkäynti olisi heti nyt vauvan synnyttyä vaiko sitä, että se olisi vasta, kun vauva on jo useamman kuukauden tai jopa vuoden ikäinen. Tuntuu, että kumpikin niistä on paha. Minä haluan mennä mukaan oikeudenkäynteihin. Haluan mennä sinne istumaan, kuuntelemaan ja tukemaan miestäni. Jos se vain suinkin on mahdollista. Tässä me ollaan, yhdessä.

Sitten on se puoli, että monet tutut tai ystävät sanovat, että no tuskin siitä nyt vankeutta tulee. Minun mielestäni se kuulostaa tilanteen vakavuuden vähättelyltä. Se on aina vakava paikka, jos etenkin virkavallan henki on ollut uhattuna. Vaikka tiedänkin, että miehelläni ei ollut mitään aikomusta satuttaa itseään tai ulkopuolisia. Se poliisi meinasi jäädä auton alle, mutta ei mieheni häntä yrittänyt tappaa. En toivo, että mieheni joutuu vankilaan. En todellakaan toivo sitä, enkä sitä halua. Etenkin jos ajattelen minua sekä lapsia.

Aada, joka on viimeiset kaksi vuotta saanut kasvaa Teemun rinnalla. Aada, joka nauttii jokaisesta hetkestä Teemun kanssa. Aada, joka kutsuu Teemua isiksi ja joka on halunnut alusta saakka kutsua Teemua isiksi. Aada, joka sanoo päivittäin Teemulle "Rakastan sinua". Nuo kaksi ovat erottamattomat. Heillä on ne omat jutut. He laulavat yhdessä, kuuntelevat musiikkia, harjoittelevat uusia juttuja ja riehuvat sen minkä ehtivät. Teemu on myös se, jolla on auktoriteetti tässä perheessä. Aada on hyvin vahvatahtoinen tyttö. Me riitelemme Aadan kanssa lähes päivittäin. Teemun ei tarvitse kuin kerran korottaa ääntään ja Aada uskoo heti. Se auktoriteetti on meidän taloudessa miehellä ja olen siitä niin kiitollinen. Näin sen kuuluukin olla.



Poikamme, hän kasvaisi ensimmäiset kuukaudet, vuoden tai jopa vuodet ilman isäänsä. Ilman roolimallia, ilman toista vanhempaa. Ilman isän rakastavaa syliä. Tietenkin me näkisimme, mutta eihän se sama asia olisi. Lapset kasvaisi täysin ilman isää. Se tuntuu niin väärälle. Se tuntuu niin pahalle.

Minä. Ei tekisi mieli edes ajatella itseäni. Tai kirjoittaa tästä. Tiedän, että minä selviän ja jaksan sen kaiken. Kyllä minä selviän. Tiedän, että pystyn siihen. En pysty siihen yksin, mutta kun luotan Jumalaan, tiedän, että minä selviän. Minä tiedän, että Hän antaa minulle kaiken sen, mitä tarvitsen. Ehkä enemmänkin on sellainen olo, että en halua pystyä siihen. Haluan huutaa, että en halua sitä. En halua jaksaa sitä. Tiedän, mitä on olla yksin yhden lapsen kanssa. Tiedän, että se on vielä rankempaa kahden lapsen kanssa ja vielä vauvan sekä pian 5- vuotta täyttävän kanssa. Tekee mieli vaan kysyä, että taasko? Jälleenkö joudun olemaan yksin lapsen ja nyt lasten kanssa. Taasko joudun huolehtimaan kaikesta yksin? Jälleenkö olisin siinä tilanteessa, että eläisin täysin yksin lasten kanssa. Huolehtisin kaikesta yksin. Vaikka tiedän sen, että vankilasta pystyy soittamaan ja tietenkin me kävisimme rakasta aviomiestä, isää katsomassa. Joka ikinen kerta, pitäisin siitä huolen. Silti se arki olisi täysin minun vastuullani. Se tulisi olemaan raskasta. Tiedän kuitenkin, että nyt minulla olisi vielä suurempi tukiverkosto rinnallani, mitä minulla on koskaan ollut. Tiedän, että monet ovat valmiita kulkemaan rinnallani ja auttamaan. Vaikka välillä sitä epäilenkin. Silti nyt minä tiedän sen ja siihen minä luotan.

Jos ajattelen tätä kaikkea, tekee mieli romahtaa. Ihanko oikeasti vankila kutsuu? Ihanko oikeasti Aada joutuu hetkeksi luopumaan tuosta miehestä, vanhemmasta, isästä ja hänestä joka on meidän perheen tukipilari? Mies, joka on tämän perheen pää. Mies, joka pitää tän kaiken kasassa? Mies, joka on minun toinen puoliskoni? Mies, jota rakastan niin valtavan paljon. Mies, joka tekee meidät kaikki onnelliseksi. Mies, jota ilman on vaikea kuvitella elämää. En toivoisi, että hän joutuu vankilaan, Aadan takia. En halua sitä Aadan vuoksi. Ja ihanko oikeasti poikamme joutuisi kasvamaan ensimmäiset viikot, kuukaudet ja vuodet ilman isäänsä? Ihanko oikeasti poikamme näkisi isäänsä vain vankilassa? Ei, en toivo sitä poikamme vuoksi. Ja minä. Miten minä, kuka pitää minusta huolen? Kuka halaa minua silloin, kun sitä tarvitsen. Kuka nukkuu vieressäni? Kuka herää vauvan itkuun, silloin kun itse en jaksa? Kuka käy kaupassa? Kuka hoitaa arkea kanssani? Kuka näyttää rakkautta teoilla ja sanoilla, arjessa? Ei kukaan. Kaiken minä tekisin yksin. Kaikesta tuosta joutuisin luopumaan, hetkeksi. Tämä kaikki sattuu minuun todella paljon. Jälleen kerran täytyy myöntää, että itken täällä kun kirjoitan tätä. Ihanko oikeasti meidän elämä saattaa muuttua jälleen sellaiseksi, että minä huolehdin kaikesta yksin? Se on väärin. Ei naista ole luotu huolehtimaan kaikesta yksin. Nainen tarvitsee rinnalleen miehen. Lapset tarvitsee isän sekä äidin. Ajatus tuntuu pahalle. Se todella sattuu minuun. Vaikka tiedän, että nyt tilanne olisi siinä mielessä helpompi, että sitä henkistä tukea ei viedä. Tiedän, että voin soittaa miehelleni. Tiedän, että saan sen henkisen tuen ja sitä minulta ei riistetä. Tiedän, että tulen samaan paljon ratkaisuja, puhelimen toisesta päästä. Sellainen mieheni on. Ratkaisukeskeinen. Hänellä on ratkaisu aina kaikkeen ja tiedän, että hänen kanssa selviän mistä tahansa. Tiedän, että se tuki mikä tulee puhelimen toisesta päästä, tulee kannattelemaan minua. Tiedän, että hän ei hylkää meitä vaikka olisi vankilassa. Tiedän myös sen, että meidän rakkaus todella säilyy ja se tulee vahvistumaan kokoajan enemmän ja enemmän. Tiedän, että se on älyttömän tärkeää ja sitä ei ole yksinhuoltajilla. Minä en olisi yksinhuoltaja. Olisin huoltaja, jonka puoliso vain asuu muualla, hetkellisesti. En koe eroa, en koe avioeroa. Meidän rakkaus ja suhde säilyy. Se on entistä vahvempi. Eihän se lopullista olisi. Se olisi hetkellistä. Me selviämme siitä, tiedän sen.


Silti samaan aikaan mietin sitä, miten väärin hän teki. Se teko, minkä aviomieheni teki, oli hirvittävä. Se saattoi lukuisat ihmiset vaaraan ja olisi voinut viedä sivullisten hengen tai jopa Teemun itsensä. Se teko ei ollut pieni teko. Se ei ollut vaan joku pieni rike. Se oli todella iso ja vaarallinen rikos. Jos ajattelen tätä, ajattelen, että tietenkin hän menee vankilaan. Ja jos hän ei olisi aviomieheni niin ajattelisin, että siellähän nyt sitten istuu usean vuoden ja katuu, olkoot siellä niin kauan, että tuntuu. Silti hän on oma mieheni. Näen sen, mitä muut ei näe. Näen sen katuvan miehen. Näen sen, mikä muutos on jo nyt tapahtunut. Näen kaiken sen. Tiedän, että hän kärsii tästä tilanteesta todella paljon. Ja tulee vielä kärsimään. Tämä on jo nyt ja tulee olemaan äärimmäisen raskas tie.

Tämän tekstin kirjoittaminen on ollut todella raskasta. Olen itkenyt silmät päästäni tätä kirjoittaessani. Myönnän, että kaikki nämä tunteet ja ajatukset tekee mieli piilottaa. Ei niistä tee mieli puhua. Jos yritän puhua näistä ystävilleni niin useat sanovat
"Ei kannata nyt keskittyä siihen ja ajatella mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut".
Toisaalta he ovat oikeassa. Silti olen sitä mieltä, että nämä asiat täytyy saada puhuttua ulos ja käsiteltyä. Minulla on käynnissä nyt se vaihe, että valmistaudun tulevaan.
Toki ei minun tee mieli puhua näistä liikaa ja huomaan, että minun on vaikea puhua näistä omalle aviomiehelleni, koska tiedän miten se sattuu häneen. Hän todella katuu ja tekisi mitä vaan, että tätä soppaa ei olisi syntynyt. Hän sanoi, että ensimmäinen mitä hän ajatteli, kun heräsi sellistä

"Ei Eve ansaitse tällaista kohtelua,
ei Eve ansaitse tätä". 

Tiedän, että hän katuu tätä kaikkea. On kuitenkin todella tärkeää käsitellä näitä ja miettiä myös sitä, että mitä se tulisi olemaan. Jos en miettisi tätä kaikkea yhtään, minä romahtaisin. Ei sekään väärin olisi. Totta kai saan romahtaa, mutta jos voin sen jotenkin välttää niin tämä on osa sitä. Nyt minä käsittelen sitä ja valmistaudun pahimpaan. Aivan kuten silloin, kun esikoisesta epäiltiin kehitysvammaista. Silloin minä valmistauduin siihen pahimpaan. Sen vuoksi en romahtanut, kun Aadan oireyhtymä todettiin vaan se tuntui lottovoitolle.

* Tämä teksti on ns. "kirjoitettu" yhdessä Teemun kanssa.



- Eve

2 kommenttia

  1. Rikos ja rangaistus
    - kimurantteja moraalisia kysymyksiä.

    Ihan vaan iltapäivälehden otsikon lukemalla on helppo sanoa, että linnaan vaan tuommoiset.

    Kiitos, kun tuot esille myös uutisotsikoiden inhimillisen puolen. Se tuntuu tosi ristiriitaiselle myös ulkopuolisesta.

    Rikos. Tekijän oma valinta.
    Rangaistus: seurausta tehdystä.
    Mustavalkoisuuttaan tosi yksinkertaista.

    Jokainen epäilty ja tuomittu on jonkun lapsi. Ehkä myös veli, sisko, isä, äiti, naapuri, ystävä...

    Toisaalta myös jokainen rikoksen uhri voi ola kaikkea tätä.

    Rikoksen piiri laajenee kuin renkaat rikkoutuneen veden pinnalla. Kaikki kärsivät, niin syylliset kuin syyttömätkin. Myös syntymätön lapsi joutuu kärsijäksi.

    Sympatia vaatii silti suurta sydäntä. Kukaan tuskin haluaa sinulle pahaa, miksi tahtoisikaan? Tai lapsille.
    Ei Teenullekaan kukaan pahaa tahdo, mutta oikeusvaltio toimii vaan niin, syy-seuraus -suhteita noudattaen.
    Kun mukana on oma valinta, valinta tehdä vääriin (ja valinta jatkaa sitä väärin tekemistä senkin jälkeen, kun on jo jäänyt/jäämässä kiinni), sitä on kieltämättä vaikea ymmärtää. Miksi?
    Miksi lähteä juopuneena rattiin, miksi parta paikalta? Miksi jatkaa pakoa? Tilaisuuksia valita toisin on ollut tapahtumaketjussa useita. Nyt mentiin valitettavasti "pisimmän kaavan mukaan". Siksi syytekohdatkin ovat niin rajuja.
    Miksi?

    Me kysymme saman kysymyksen, miksi, myös silloin, kun tapahtuu jotain sellaista pahaa, joka uhkaa meidän elämää, mutta jota emme voi itse valita. Miksi joku sairastuu vakavasti, lapsi tai aikuinen? Miksi?
    Siihen miksi-kysymykseen on vain helpompi suhtautua sympatialla. "Et valinnut osaasi, olen pahoillani".

    Joka tapauksessa, kun paha on jo tapahtunut, voi tilannetta vielä pelastaa kääntämällä sen hyvään. Ehkä vankilassa onkin joku, joka tarvitsee siellä juuri Teemua? Ehkä hän opettelee siellä uuden taidon tai tekee jotain muuta merkittävää? Jos hänen varalleen onkin joku suunnitelma, josta emme vielä tiedä?

    Voimia teille ja kiitos vielä avoimuudestanne!
    Uusi näkökulma tuo omaankin ajatteluun ihan uusia ulottuvuuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tuota samaa olemme miettineet. Ehkä jos vankila kutsuu niin siellä todella on joku ihminen joka tarvitsee juuri Teemua. Sitä me rukoilemme ja siihen me uskomme, että tässä käy vielä hyvin. Oli se sitten vankilaa tai ei. Saa nähdä. Kaikki otetaan vastaan sellaisena, kuin on tullakseen :) Päivä kerrallaan, katsotaan miten käy <3 Kiitos Kommentistasi :) Kaikkea hyvää myös sinulle!

      Poista

Kiitos kommentistasi! Ihana, että kuljet mukanamme! :)

// Lifestyle blogi, jossa avointa tekstiä elämän varjoisimmista hetkistä. Suoraa puhetta ja välillä jopa liian avointa tekstiä. //