Nykyinen äiti = L A I S K A

Syvälliset keskustelut on parhaita! Eikö? Minä ainakin rakastan jutella syvällisesti. Olen melko syvällinen ihminen ;) Juttelimme eilen Teemun kanssa melko pitkään syvällisiä. Keskustelut etenivät yksihuoltajuuteen. Kerroin Teemulle itkien niitä sen ajan fiiliksiä. Olemme puhuneet tottakai aikaisemminkin siitä ajasta, mutta emme tällä tavalla. Loppuen lopuksi olen kertonut melko vähän niistä sen ajan fiiliksistä. Mitä on kun elää yksin lapsen kanssa. Nyt kun rinnalla on kulkenut mies reilu vuoden verran niin tuntuu, että ihan kuin sen kaiken olisi unohtanut.

Millaista se oli silloin?
Miten minä oikein jaksoin ihan yksin?

Aada oli helppo vauva. Hän ei turhasta paljoa itkenyt. Hän on nukkunut pienestä vauvasta lähtien todella hyvin. Tottakai vauva vuoteen mahtui paljon unettomia öitä, mutta pääsääntöisesti hän nukkui todella hyvin. Aada oli vaativa vauva ja jo pienestä pitäen hänessä näkyi piirre luovuttaminen. Aada ei taistele asioista vaan hän luovuttaa todella nopeasti. Etenkin jos kaikki ei mene hänen mielensä mukaan. Tämä sama piirre on vain vahvistunut tässä vuosien aikana. Tämä piirre toi haasteita vauva vuotena esim. ryömiminen, kävely ja itse syöminen. Kaikki meni eteenpäin hitaasti. Haasteita toi tietenkin Aadan erityisyys ja keskosuus.



Kun mietin sitä aikaa, kun jäimme kahden. Mieleeni tulee sana raskas. Minä itkin ja näin painajaisia. Kaikki totutteleminen siihen arkeen oli haastavaa. Pidin huolen kaikesta yksin. Piti huolehtia vaipoista, vaatteista, ruoasta ja laskuista. Kaikki piti olla ajantasalla kokoajan. Aada sairasteli silloin todella paljon. Monta korvatulehdusta ja niistä seurasi unettomia öitä. Samaan aikaan todettiin aorttaläpässä vuoto ja kilpirauhasen vajaatoiminta. Sen tiedon ottaminen vastaan oli raskasta. Oli vaikeaa ottaa vastaan lisää haasteita arkeen. Kasvuhormonien mittaus kesti 2 päivää. Minä vaadin, että voisin jäädä Aadan kanssa sairaalaan yöksi. Me nukuimme varastossa. Minä taistelin ja halusin olla lapseni kanssa. Teemu kuvaili eilen minua äitinä ja aloin itkemään. Hän antoi rakentavaa palautetta ja kehui minua. Hän sanoi, että minä olen äiti joka laittaa lapsen etusijalle ja taistelee lapsensa puolesta. Hän näkee minut taistelijana. Ja se on totta. Näen sen myös itsessäni. Tiedän, että teen mitä tahansa Aadan puolesta. Pidän hänen puoliaan. Jos minä en olisi ollut päättäväinen odotusaikana, Aadaa ei olisi. Jos minä en olisi avannut suutani teho- osastolla Aadan ollessa 2vkon vanha, en olisi saanut häntä kotiin. Jos minä en olisi vaatinut Aadaa testeihin, hän ei olisi saanut toiminta ja puheterapia apua. Eikä hänelle olisi todettu aistiyliherkkyyttä. En halua nostaa itseäni yhtään korkeammaksi, koska en ole sitä. Jokainen äiti taistelee varmasti lapsensa puolesta ja tekee ihan mitä vaan. Me äidit olemme sellaisia. On ollut ihana huomata itsestäni tämmöinen puoli. On itseasiassa aika jees kutsua itseään taistelijaksi. Silti tässä kaikessa on se varjopuoli. Miten on nähnyt vaivaa lapsensa eteen, mutta lähes unohtanut oman hyvinvoinnin ja sen, että kuka minä olen? Mitä minä haluan? Miten minä huolehdin itsestäni?

Tuo kaikki taistelu toi myös haasteita arkeen. Ei se arki ollut helppoa. Se arki oli raskasta, mutta silloin ei ollut vaihtoehtoja. Oli pakko jaksaa. Oli pakko huolehtia kaikesta ihan yksin, koska kukaan muu ei tehnyt mitään puolestasi. Sinä opetit lapsellesi uusia asioita. Sinä huolehdit lapsestasi täysin yksin. Yöllä kun lapsi heräsi, sinä heräsit ja olit ainoa apu. Aamulla huolehdit aamupalan, vaatteet, pesut ja kotityöt. Iltapäivällä ruoat, päiväunet, ulkoilut. Sama toistui päivästä toiseen. Ei ollut vaihtoehtoja.

Olin jo unohtanut, että tein kaikki soseet alusta loppuun saakka itse. Huh, melkosta!


Tutustuin muutama viikko sitten naiseen, joka on yksinhuoltaja muutaman kk ikäiselle vauvalle. Yritän tukea häntä arjessa, parhaani mukaan. Minä tiedän, että mitä se on. Minä tiedän, kun omat voimavarat on lähellä loppua ja ei pääse neljän seinän sisältä mihinkään. Oli surullista, mutta samalla mielenkiintoista kuunnella häntä ja hänen fiiliksiään. Tuntui kuin kaikki hänen sanat olisivat tulleet omasta suustani. Sillä minä pystyin samaistumaan hänen sanoihinsa. Olemme myös paljon viestitelleet ja muistan kun hän purki minulle omia tunteita näin:

" Itsellä on todella epäonnistunut olo, kun haluaisi pärjätä ja näyttää, että musta on tähän. Ja aina kun joutuu pyytämään apua, koen että en ollutkaan tarpeeksi vahva ja hyvä selviämään yksin."

Minä lankesin usein yksinhuoltajana tuohon. Minä näin itseni täydellisenä epäonnistujana, jos pyysin apua joltain. Siksi minun oli vaikea ottaa apua vastaan. Ajattelin, että itse olen lapseni synnyttänyt, että täytyy myös kantaa vastuu siitä. Unohdin, että mites sitten kannan vastuuni jos väsyn, kun olen masentunut? Olenko silloin vielä hyvä äiti? Niin. Mitä jos minä olisin masentunut? Missä Aada olisi nyt? Silloin on hyvä äiti, kun myöntää omat voimavarat. Myöntää, että on väsynyt ja ottaa apua vastaan ennenkuin tilanne menee liian pahaksi. Minun piti käydä pieni ajatuksien taisto, mutta otin apua vastaan kuitenkin ja kävihän minulla parikin perhetyöntekijää. Toinen on jäänyt elävästi minun mieleen. Hän oli suurin apu, juuri kriisin alussa. Olen hänelle ja hänen tuelleen ikuisesti kiitollinen. Hän kuunteli ja oli tukenani. Hän näytti aidosti sen, että välitti minusta. Kiitos Kaisa!



Muutama päivä sitten juttelin ystäväni kanssa kirpputorista, kuin hän on täyttänyt ja tyhjentänyt kirppispöytää alle 6v kahden lapsen kanssa. Joka päivä. Sanoin hänelle, että minusta ei tuohon olisi. Kesällä minulla oli kirppispöytä 6 päivän ajan. Teemu oli juuri silloin reissussa ja kävin siellä päivittäin kahdestaan Aadan kanssa. Minulla meni jo silloin hermo ja ajattelin, että seuraavalla kerralla kun minulla on kirppispöytä, Aada ei tule mukaan vaan on Teemun kanssa kotona. Se oli semmosta sähläystä. Ystäväni sanoi, että hän on tottunut menemään lasten kanssa joka paikkaan yhdessä. Vastasin, että niinhän minäkin olen mennyt joka paikkaan kahdestaan Aadan kanssa. Juttelimme siinä ja tajusin, että kai minä olen laiskistunut? Kai tämä elämä on nyt niin paljon helpompaa, että en enää osaakkaan ja en enää pärjää Aadan kanssa kahdestaan. Nyt kun voin valita, että jätän Aadan Teemulle niin tuntuu yllättävän raskaalle lähteä neidin kanssa reissuun kahdestaan esim. viikonlopuksi. Kauheaa! Siis kamalaa. Miten minusta on tullut tämmöinen? En ole enää semmoinen selviytyjä. Loppuenlopuksi näen itseni melko laiskana äitinä. Oikeesti.

Ihmettelen suunnattomasti, että miten minä oikein jaksoin? Tiedän, että tämä blogi oli yksi henkireikä. Sain kirjoittaa tänne ajatuksiani. Sain pukea tunteeni sanoiksi. Tämä blogi oli minun yksi voimavarani. Jumala oli myös yksin voimavarani ja varmasti suurin. Minun suhteeni Jumalaan muuttui ja läheni. Se vei minua syvemmälle yhteyteen Jumalan kanssa. Ymmärsin, että ilman rukoilemista minulla ei olisi mitää. Häneltä minä sain kaiken sen tarvittavan voiman, mitä tarvitsin. Hänen kanssaan jaksoin kaikki vastoinkäymiset ja niitä oli paljon. Minä jaksoin, minä todella jaksoin! Kiitos Jeesus! Tekee mieli huutaa HALLELUUJAAH!

Nyt kun kirjoitan tätä niin itken. Olen niin kiitollinen siitä, että tuo 2v oli vain 2v, eikä yhtään pidempi aika. Se oli raskas, mutta todella palkitseva aika. Minä selvisin! Olen kiitollinen siitä, että sain elää tuollaisen ajanjakson! Olen kiitollinen siitä, että sain kokea sen. Sen kautta ymmärrän muita yksinhuoltajia. Ymmärrän, mitä on kun voimavarat on lähellä loppua. Minä jaksoin pitää itsestäni huolta ja lapsestani kaikesta huolimatta, vaikka välillä olinkin ihan pohjalla! Hyvänen aika koko tuona 2v aikana pudotin 20kg painoa, enkä tehnyt sitä sairailla keinoilla vaan terveellisillä keinoilla. Olihan minulla oma personal trainerikin. Minä jaksoin mielestäni todella hyvin. Olen ylpeä itsestäni. Vaikka näenkin itseni laiskana, tähän yksinhuoltaja äitiin verrattuna ;D


* Kuvat kopsattu aikaisemmista teksteistä.

- Eve

1 kommentti

  1. Höpsistä! Ei kai vastuun jakaminen ja yksin tekeminen laiskuutta ole. Ihanaa,että olet löytänyt rinnallesi kumppanin,jonka kanssa näin voi toimia <3

    Itse olen yksin kolmivuotiaan pojan ja kahden koiran kanssa. Tiedän selviäväni mistä vain yksin! Kaikesta selviää oikealla asenteella ja sisulla. Kun on vaan pakko jaksaa ja niillä pienillä arkisilla onnen hetkillä. En vaihtaisi päivääkään pois,vaikka välillä arki on melkoista suossa tarpomista. Sitä vain oppii selviämään, keksimään uusia tapoja toimia, pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä.

    Mutta kuinka ihanaa onkaan,kun on se mahdollisuus,että voi hoitaa tietyt aikuisten jutut ilman lasta ja keskittyä mahdollisesti lapselle tärkeämpiin jutttuihin/aktiviteetteihin senjälkeen :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Ihana, että kuljet mukanamme! :)

// Lifestyle blogi, jossa avointa tekstiä elämän varjoisimmista hetkistä. Suoraa puhetta ja välillä jopa liian avointa tekstiä. //