Hieman ehjempi

Minäkuvani on vääristynyt lapsuudessani todella paljon. Olen puhunut hylkäämisistä aikaisemminkin blogissa ja kuten jotkut varmasti muistaa, koin ensimmäisen hylkäämisen jo lapsuudessa, kun olin muutaman viikon ikäinen. Minulla oli vakava maitoallergia ja äidin piti viedä minut takaisin sairaalaan. Äiti ei voinut olla jokaista hetkeä vierelläni. Ne päivät aiheuttivat minulle hylkäämisen kokemuksen. Minäkuvan vääristyminen on aiheuttanut paljon hallaa elämälleni ja sillä on ollut seurauksia pitkälle ajalle. Olen aina ajatellut, että ansaitsen sen, jos minua kohdellaan väärin. Aikuisiällä olen pelännyt todella paljon hylätyksi joutumista. Jokaisessa seurustelusuhteessa olen pelännyt sitä, että minut jätetään/hylätään.

Minun ja Aadan isän suhteessa tilanne meni kuitenkin niin pahaksi, että en enää jaksanut. Pelkäsin, että joku päivä hän vaan oikeasti lähtee. Pelkäsin sitä todella paljon. Halusin pitää hampaat irvessä kiinni siitä, että hän ei lähtisi. Minua pelotti jäädä yksin. Ajattelin, että olen heikko enkä selviä. Näin itseni niin heikkona. Eräänä päivänä kuulin sanat, jotka satutti todella paljon. Sanat, joita en ikinä osannut kuvitella kuulevani toisen suusta. Silloin ymmärsin, että minun on suojeltava itseäni. Lakkasin olemasta sinisilmäinen ja katsoin tilannetta toisin silmin. Jos toinen ei minua rakasta niin tämä liitto on tuhoon tuomittu. Riidan keskellä sanoin: "Nyt riitti. Jos syyttely minua kohtaan ei lopu, niin tuossa on ovi. Takaisin voit tulla sitten, kun on toinen ääni kellossa."
Joku minussa heräsi ja halusin alkaa suojelemaan itseäni, että en joutuisi kokemaan jälleen sitä, että minut hylätään. Oli helpompi hyljätä itse. Tilanne oli mennyt niin pahaksi, että joka tapauksessa olisimme lähteneet eri suuntiin ja siitä oli puhuttukin useita kuukausia. Tein kuitenkin tietoisen valinnan, kun aloitin asumuseron. En kuitenkaan tahtonut lopullisesti erota, vaan muuttaa hetkeksi erilleen. Aadan isä taas teki sen päätöksen, että ei enää palannut ja halusi erota lopullisesti. Hän päätti alkaa seurustelemaan toisen kanssa, vaikka avioerokaan ei ollut astunut voimaan. Mitä siinä tilanteessa tekee? Toisen päätä kun ei voi kääntää.


Avioero astui voimaan maaliskuussa ja olen ollut nämä kuukaudet täysin vapaa ja ilman mitään seurustelusuhdetta. Olen todella onnellinen siitä, että kukaan mies ei ole tullut tähän ennen kuin avioero astui voimaan. Se on ollut minulle todella suuri siunaus, koska tänä aikana olen saanut käsitellä asioita ajan kanssa terapiassa, ystävien sekä Jumalan kanssa. Hän on alkanut tehdä minussa työtä, korjaamaan hylkäämisen kokemusta.  Tiedän, että jos olisin alkanut heti seurustelemaan heti asumuseron jälkeen, olisin aiheuttanut itselleni hallaa. Se olisi tehnyt minuun vain uusia kipeitä haavoja. Se suhde ei olisi onnistunut, koska olin silloin todella rikki. Myös viaton osapuoli olisi joutunut kärsimään minun haavojeni vuoksi. En olisi ollut terve kumppani. Tämän vuoksi olen kiitollinen siitä, että juuri nyt olen ollut kaksi vuotta sinkkuna!  Tämä matka tosin on ollut raskas, enkä tiedä, kuinka kauan se jatkuu vielä. Tämä kaikki on silti tehnyt äärimmäisen hyvää. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut kokea sen, mitä on olla yksinhuoltaja. Nyt minulla on ymmärrystä yksinhuoltajia kohtaan ja se on vahvistanut minua todella paljon.

Nyt tiedän, että haluan kohdata ongelmat, kun niitä tulee, enkä elää ns. kulississa, että meillä on kaikki hyvin. Aadan isän kanssa pidimme kulissia yllä. Elin siinä suhteessa ja näytin muille, että minulla oli hyvä olla, vaikka samaan aikaan meillä oli tosi paljon riitoja ja vaikeuksia. Lukuisia kertoja riideltiin niin paljon, että lähdin ajamaan itkien kohti Tamperetta. Monta kertaa jompi kumpi lähti ovet paiskoen kotoa pois. Niissä hetkissä tuntui, että olin ihan yksin. Itkin hysteerisesti ja huusin Jumalalle. Eniten ehkä säälittää ne naapurit, jotka joutui kuuntelemaan niitä lukuisia riitoja. Pyydän anteeksi! Se kaikki ois voinu toimia jos kummallakin olisi ollut tahtoa. Minulla oli tahtoa, mutta nyt sitä ei ole enää jäljellä pisaraakaan. Enää en usko siihen, että Aadalla voisi olla se alkuperäinen perhe kasassa. Aada tulee kyllä samaan ehjän perheen, mutta siihen perheeseen kuuluu minä, Aada ja uusi isi.

Olen nyt paljon terveempi kuin avioliiton aikana. On minulla toisaalta edelleen pelkojakin. Pelkään, että tuleva aviomieskin hylkää minut/ meidät. Pelkään, että en kelpaakaan. Pelkään sitä, voinko koskaan saada tähän rinnalle sellaista ihmistä, joka oikeasti hyväksyy minut sellaisena, kuin oikeasti olen. Voinko koskaan saada sellaista ihmistä rinnalleni, joka sanoo täydestä sydämestään, että olen arvokas juuri tämmöisenä. Voiko se joku oikeasti rakastaa minua täydestä sydämestään ja vielä sanoa sen minulle jokaista sanaa tarkoittaen? Voinko saada sellaisen miehen, jonka kanssa saan nauraa sydämeni kyllyydestä? Voinko koskaan saada sellaista ihmistä, joka olisi suhteessa täydellä sydämellä, eikä minun tarvitsisi pelätä sitä, että hän joku päivä sanoisi :”Menin sinun kanssa naimisiin, koska en osannu sanoa ei.” Minulla on todella rikkinäinen tausta ja on sanomattakin selvää, että en ole välttämättä paras mahdollinen vaimo tulevalle miehelleni, mutta aion silti yrittää.



Olen sallinut itelleni todella paljon väärinkohtelua koko elämäni aikana. Olen sallinut itelleni sitä sen takia, että en ole ymmärtänyt omaa arvoani. Olen antanu koko ruumiini kärsiä. Olen oikeasti alistunut siihen, että minua on käytetty seksuualisesti hyväksi. En ole uskaltanut sanoa ei. Vain siksi, ettei minussa ole herännyt viha, että minulle ei saa tehä niin. Se johtaa juurensa sieltä, mitä olen joutunut kokemaan pienenä lapsena. En ole osannut ymmärtää omaa arvoani. En ole ymmärtänyt, että olen arvokas, niin kuin me jokainen ollaan. Minun on todella helppo ottaa alistujan rooli. Kerran kun sen paikan valitsee, niin siihen on liian helppo jäädä. Se ei ole johtunu edellisistä suhteista, vaan minulla itselläni on ollut se kipu.  Omien haavojeni takia olen joutunu kokemaan rankkoja asioita. Jos olisin ymmärtänyt tämän ja mennyt heti juttelemaan terapeutille niin uskon, että myös suhde Aadan isän kanssa olisi voinut jollain tapaa onnistuakin. Uskon, että silloin olisin ollut ehjempi ihminen.

Tiedän myös sen, että Jumalan tahto olisi ollut minun ja Aadan isän liiton jatkuminen. Isä on kuitenkin hyvä, armahtava ja kuuntelee aina meidän omaa tahtoa. Hän arvostaa meitä niin paljon, että kuuntelee sitä. Hän kuunteli Aadan isän omaa tahtoa. Uskon, että Jumala antoi Aadan isälle aikaa valita perheensä takaisin ja siksi antoi minulle voimaa odottaa. Sen vuoden jälkeen minä tahdoin kuitenkin luovuttaa. Ymmärsin, että Aadan isä oli tehnyt päätöksen ja minun oli toimittava sen mukaisesti. Suurin asia, josta olen Jumalalle kiitollinen on kuitenkin se, että sain sen vuoden aikana itseni kuntoon. Odottaminen oli selviytymiskeino, jonka avulla jaksoin ja elämä pysyi raiteillaan. Minusta tuli hyvä äiti lapselleni. Olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä.

Jokaisesta avioerosta selviytymiseen tarvitaan aikaa. Kukaan ei pääse siitä heti ylitse, siihen minä en usko. Jokainen tarvitsee aikaa ja jossain vaiheessa ne asiat pitää vain kohdata. Mielestäni niitä asioita pitää ajatella ja antaa itselleen aikaa. Jos niitä vaikeuksia ei kohtaa, samat ongelmat siirtyvät helposti myös uuteen suhteeseen. Olen kiitollinen Aadan isälle siitä, että hän ei tullutkaan takaisin, koska olen tämän kokemuksen kautta saanut kasvaa. Kaikki tämä odottaminen, asioiden kohtaaminen ja läpi käyminen on tehnyt kipeää, mutta kivun kautta todella hyvää. Olen oppinut ymmärtämään, kuka oikeasti olen ja mitä minä oikeasti haluan. Salaiset unelmat ovat nousseet jälleen pintaan. Unelmat, joiden olemassaoloa en edes muistanut. Minun ei todellakaan tarvitse hyväksyä ihan minkälaista kohtelua vaan. Minä olen arvokas ihan niinkuin sinäkin!


Minulta on kysytty, että eikö minusta tunnu pahalta, kun annoin Aadan isälle aikaa ja hän ei tullukkaan takaisin? Ei, ei todellakaan tunnu pahalle. Tein sen, minkä koin oikeaksi. Annoin aikaa ja olen ylpeä siitä vuodesta, jonka jaksoin odottaa. Minä en usko, että se vuosi oli turha. En usko, että se vuosi meni hukkaan. Jumala on antanut meille jokaiselle oman tahdon. Herra käänsi sen kaiken siunaukseksi minun elämässä, vaikka Aadan isä ei valinnutkaan meitä. Jumala on rakastava ja Hän todella tahtoo korvata kaikki nämä vaikeudet! Hän ei jää koskaan velkaa ja tiedän, että vielä minäkin saan maistaa hyvää avioliittoa, jossa minua arvostetaan! Vielä tulee se päivä, jolloin saan iloita! Jumala on antanut minulle rakastavan ja anteeksiantavan sydämen Aadan isää kohtaan. Se sydän on edelleen jäljellä, mutta rakkautta ei enää ole. En osaa olla katkera tai vihainen. Todellisuudessa sydämeni huutaa kiitosta, koska minulla on nyt uusi mahdollisuus. Minä saan vielä alkaa rakentamaan tervettä parisuhdetta, oikeanlaisella rakkaudella. Sitä toivon, siihen uskon ja sitä odotan. 

- Eve

6 kommenttia

  1. Tosi hyvä teksti.. Kirjotin just lauantaina samasta asiasta luonnoksiin mutta ei mulla ollutkaan rohkeutta julkasta sitä 😕 oot mulle tosi iso vertaistuki koska meillä on paljon samoja kokemuksia ja ollaan myös vähän samassa elämäntilanteessa

    VastaaPoista
  2. Kiitos Eve!♡ Tää oli rohkasuna mulle asioihin,joiden kanssa kipuilen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiiitos, ihana kuulla <3 hyvä jos sait rohkaisua <3

      Poista
  3. Oot kyllä ihailtavan rohkea ja vahva, susta pitäis ottaa mallia!! :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Ihana, että kuljet mukanamme! :)

// Lifestyle blogi, jossa avointa tekstiä elämän varjoisimmista hetkistä. Suoraa puhetta ja välillä jopa liian avointa tekstiä. //