Kunnioitus hukassa

Eilen kyläilimme minun vanhempieni luona pitkästä aikaa. Omia vanhempia on aina ihana nähdä. He ovat kuitenkin minun äitini sekä isäni. He ovat minulle kaikki kaikessa. Heistä minä olen tullut ja heitä minä muistutan kaikista eniten. Istuin sohvalla ja Aada nukkui. Aloin miettimään hetkellisesti, että mihin tämän päivän ihmisiltä on kadonnut vanhempien kunnioitus? Miksi pienet sekä isommat lapset puhuvat vanhemmilleen niin julmasti? Miksi?

Katsoin muutama päivä sitten elokuvan nimeltä Mona Lisa Smile. Elokuva perustuu vuoteen 1950. Taideopettaja pääsee opettamaan tyttökoulua. Tytöt ottavat koulun tosissaan ja heitä valmistetaan kelpo vaimoiksi. Melkein jokainen tyttö haaveilee vaimoksi pääsystä. Elokuva sai minut ajattelemaan paljon jostakin syystä vanhempien kunnioitusta sekä puolison kunnioittamista. Vaikka elokuvassa ei niinkään vanhempien kunnioituksesta puhuttu niin silti jäin miettimään sitä miten erilaisia nuoret olivat tuolloin. Tämän päivän maailmaa kun katsoo,  nuoret ovat täysin erilaisia. Kaikki muuttuu niin nopeasti. Voin vain toivoa ja rukoilla, että Aada oppii kunnioittamaan minua. Toivon koko sydämestäni, että Aada oppii arvostamaan omaa äitiään sekä isäänsä. Toivon, että meillä olisi koko elämämme ajan hyvät välit. Se on suurin toiveeni. Mitään muuta en niin toivo kuin, että oma lapseni rakastaisi minua ja haluaisi pitää minuun yhteyttä. 


Vanhemmaksi tulo on muuttanut minua. En oikein osaa pukea sitä sanoiksi, että millä tavalla minussa on tapahtunut muutosta. Sen tiedän, että olen nyt kypsempi ja tuntuu, että olen henkisesti kasvanut 10 vuotta. Nykyään on luonnollista pistää oma minä syrjään ja ajatella ainoastaan oman lapsen parasta niin monessa asiassa. Kaikkein jännittävintä tästä tekee se, että se tulee luonnostaan. Kai se on se suuri rakkaus, jota tuntee omaa lastansa kohtaan. 


Vanhemmaksi tulo on saanut minut ajattelemaan paljon omaa lapsuuttani. Olen käynyt läpi koko lapsuuteni. Olen ajatellut kipukohtia, joita lapsuudessani on ollut. Olen miettinyt, että mikä on ollut hienoin ja mikä inhottavin asia lapsuudessani. Olen ajatellut myös, että miksi käyttäydyn jossain asiassa, juuri niin miten käyttäydyn. Olen löytänyt asioihin vastauksia. Olen saanut jutella lapsuudestani myös omien vanhempieni kanssa. He ovat pyytäneet minulta anteeksi ja minä heiltä. He ovat tehneet minun lapsuudessani virheitä. Jokainen vanhempi tekee virheitä jokaisen lapsen kohdalla. Niitä virheitä ei välttämättä tajua ennen kuin lapsi kertoo sen vanhemmalleen. 

En ole katkera mistään inhottavasta kokemuksestani lapsuudessa. Ajattelen oman lapsuuteni niin, että se teki minusta sen, mikä nyt olen. Olen kiitollinen niistä inhottavista asioista, joita olen saanut lapsuudessani kokea. Jokainen inhottava asia teki minusta minut. Jokainen inhottava asia kasvatti minua. On hassua miettiä, että ilman niitä kipukohtia en olisi nyt juuri minä. En olisi näin vahva. Olisin joku ihan muu. Olen kiitollinen vanhemmilleni hyvästä kasvatustyylistä. He onnistuivat minun kohdallani. Olen varmasti tehnyt vanhempieni mielestä paljon vääriä valintoja elämässäni, mutta onneksi vanhempani ovat sallineet minulle oman tahtoni. Olen saanut käydä juuri ne omat kompastuskiveni ja koskaan en ole saanut kuulla äitini tai isäni suusta lauseita "Mitäs minä sanoin". He ovat tukeneet juuri silloin kun olen tukea tarvinnut. Vaikka he varmasti olisivat toivoneet, että minusta olisi tullut äiti vasta 10 vuoden päästä niin silti he ovat olleet tukenani rankassa raskaudessani ja nyt yksinhuoltaja arjessani. Välillä toivon, että vanhemmat voisivat vielä enemmän hoitaa Aadaa, mutta heidän työn vuoksi he eivät siihen pysty. Välillä sen hyväksyminen on ollut minulle vaikeaa, mutta osaan arvostaa sitä hoitoapua mitä heiltä saan.


Minun itsetuntoni on huono. En osaa nähdä itseäni hirmu hyvänä ihmisenä. En ole saanut kuulla niin paljon kehuja mitä ehkä olisin tarvinnut. Uskon kuitenkin, että itsetuntoni kasvaa jokaisesta onnistumisesta. Jokainen pieni onnistuminen kumoaa 10 epäonnistumista. Toivon, että saan olla huonosta itsetunnostani huolimatta Aadalle kannustava äiti. Pyrin siihen, että kehuisin lastani usein ja kertoisin joka päivä, kuinka hyvä hän on juuri sellaisenaan. Minusta lapsen on tärkeä kuulla joka päivä, että häntä rakastetaan. Miksi se on meille suomalaisille niin vaikeaa? Rakkaus on suuri voima ja se jos mikä kasvattaa myös itsetuntoa. Jokaisen ihmisen pitäisi tuntea olevansa rakastettu. Mikä on parempi keino osoittaa sitä kuin sanoa "Minä rakastan sinua?"




5 kommenttia

  1. Heippa blogissani on sulle haaste ;) !

    VastaaPoista
  2. Ihania kuvia! <3
    Vanhempana oppii myös tuntemaan itseään paremmin. :)
    " Kaikki yhdessä vaikuttavat niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat." :) <3

    VastaaPoista
  3. Anonyymi6/4/15 22:53

    Viimeinen kappale on kuin omasta suustani. Vanhempani harvoin kertoivat sanoin rakastavansa, minusta se olisi ollut tärkeää nyt jälkeenpäin ajateltuna. Olen ottanut tavaksi oman tytön kanssa, että illalla nukkumaan mennessä annetaan pusut ja halit, toivotetaan hyvää yötä ja sanon hänelle kuinka rakastan. Vaikka olisi ollut huonompi päivä, niin illalla unohdetaan kiukut ja ikävät asiat. Oikein mukavaa kevättä sinulle ja ihanalle Aadalle, ja voimia arkeesi! :)

    VastaaPoista
  4. Halpa nainen

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Ihana, että kuljet mukanamme! :)

// Lifestyle blogi, jossa avointa tekstiä elämän varjoisimmista hetkistä. Suoraa puhetta ja välillä jopa liian avointa tekstiä. //