Tervehdi umpikujaa!

Tänään kuumehöyryssä havahduin ajattelemaan omaa elämääni. Mietin, että elänkö minä todella juuri minun elämää. Ajattelin, että olenko minä todella se sama pieni tyttö joka oli ujo, hiukset aina silmien edessä ja joka pukeutui kuin poika? Elänkö minä tosiaan sitä samaa minun elämää? Voiko aika tosiaan kulkea näin nopeasti? Sitä mietin usein, että kulkeeko aika todella näin nopeasti. Vastahan minä haaveilin, että sitten kun saan olla aikuinen ja ainiin nythän minä olen jo aikuinen. Miten tämä aika kulkee näin nopeasti? Tuntuu, että ei ehdi edes hengähtämään kuin päivä jo vaihtuu seuraavaan.

Nuo hetket ovat jännittäviä kun pysähdyn vain ajattelemaan omaa elämääni. Tänään tämä hetki tapahtui klo 14 jälkeen kun Aada oli ystävälläni hoidossa. Talo oli hiljainen. Istuin keittiönpöydän ääressä. Edessäni oli vino pino laskuja. Katsoin ulos. Katseeni pysähtyi. Katsoin vain pientä punaista henkilöautoa parkkipaikalla. Ajatukseni katosivat. Huomasin, että en ajattele yhtään mitään. Koko mieleni täyttyi tyhjyydestä. Ja sen jälkeen havahduin. Mietin, että kuka minä oikeasti olen. Olen nuori äiti,minun nimeni on  Eveliina ja minulla on erityislapsi. Tällä hetkellä olen asumuserossa mieheni kanssa ja koko tulevaisuuteni on auki. En tiedä tuleeko Aadalle koskaan ehjää perhettä. En tiedä elämmekö Aadan kanssa kahdestaan seuraavat 10 vuotta vai tuleeko Aadalle joskus pikkusisko tai veli. Miten minun tulevaisuuteni käy? Mitä oikeasti haluan elämältäni? Haluanko suurperheen ja omakotitalon vai haluanko muuttaa kahdestaan Aadan kanssa toiselle puolelle maailmaa? Syntyykö Aadalle koskaan sisarusta vai jääkö hän ainoaksi lapsekseni? Olenko Aadan kanssa aina kahdestaan vai elääkö Aada joskus perheessä jossa on isi ja äiti? En tiedä haluanko tehdä lähihoitajan töitä vai lähdenkö joskus opiskelemaan. En tiedä mitä haluan elämältäni muutakuin olla äiti ja elää Aadan kanssa. Tajusin, että elämässäni on pysähdys käynnissä. Elämäni on täysin pysähtynyt. Kaikki on auki. Koko elämäni on auki. Saan päättää itse miten täytän elämäni. Toisaalta se on jännittävää, mutta toisaalta todella ahdistavaa.  Kun lähdin ajattelemaan sanaa pysähdyn niin tunteet nousivat pintaan. En minä halunnut tällaista elämää. Kun menin naimisiin niin suunittelin, että elän elämäni onnellisesti miehen, viiden normaalin lapsen ja omakotitalon kanssa. Minusta piti tulla suurperheen äiti. Miten kaikki muuttui niin nopeasti?

En saanutkaan tervettä lasta niinkuin luulin. Minusta ei tullutkaan kahden lapsen äiti pienellä ikäerolla. Hassua, että vuosi sitten haaveilin suurperheestä. Nyt olen onnellinen tästä yhdestä täydellisestä lapsesta ja ajatus toisesta lapsesta ahdistaa suunnattoman paljon. En halua toista lasta. Eikä minulla ei ole yhtään vauvakuume. En kaipaa toista lasta yhtään. En tiedä tuleeko minulle vauvakuume kun Aada alkaa kävelemään ja puhumaan, mutta tällähetkellä siitä ei ole tietoakaan. Kai se vauvakuume tulisi herkemmin jos tässä olisi oikeasti ehjä perhe. Sain kuitenkin tämän yhden täydellisen lapsen. Lapsen jonka eteen pitääkin nähdä vaivaa hieman enemmän. Sain lapsen jonka kävelemiseen oppiminen on todella paljon kiinni minun jaksamisestani.



Nämä 2 kuvaa ovat vanhoja. En jaksanut tässä kunnossa ottaa kuvia 
(edelleen kipeänä)


Elämäni ei ihan mennytkään niin miten suunnitellin, mutta kysymys kuuluukin, että kadunko minä? Olenko onnellinen nyt? Kysymykseen on helppo vastata. Minä en kadu mitään mitä elämässäni on tapahtunut. Ja hassua kyllä, olen melko onnellinen ihminen juuri nyt. Mielestäni onni syntyy siitä, että miten asiat ottaa vastaan. Ottaako asiat vastaan negatiivisella asenteella vai osaako asioissa nähdä aina jonkin valon pilkahduksen? Minä olen tällä hetkellä kahdestaan Aadan kanssa ja en kiistä sitä yhtään etteikö meidän arki olisi todella raskasta. Se on raskasta, mutta en minä siitä jaksa valittaakkaan. Ystävilleni saatan itkeä välillä puhelimessa, että kuinka kaipaisin toista ihmistä tähän rinnalle. Se on se rankin asia. En haluaisi elää tätä arkea kahdestaan Aadan kanssa. Minusta se on ihan selvä asia, että joskus tunteista on pakko ja lupa puhua. Aina elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Joskus elämässä tulee hetkiä kun kaikki menee päin pippuria. Se, että suhtautuu asioihin positiivisesti auttaa pääsemään pitkälle.

Jokainen vastoinkäyminen, jokainen inhottava asia on kasvattanut minua. Jokaisesta asiasta olen oppinut jotain. Minä en ole katkera ihminen. En osaa katkeroitua. Kun annan anteeksi niin en jää kaivelemaan vanhoja asioita. Kun annan anteeksi niin minulle se tarkoittaa sitä, että asia on unohdettu ja anteeksi annettu. Minä en kadu sitä, että raskausaikani oli vaikea. En kadu sitä, että minulla on erityislapsi ja hassua kyllä, en kadu sitäkään, että olen nyt yksin Aadan kanssa. Tottakai kadun virheitä mitä olen tehnyt elämässäni, mutta toisaalta jokaisesta virheestä olen oppinut. Olen pyytänyt virheitäni anteeksi. Ja virheet on tehty korjattaviksi, jos niitä ei voi korjata niin niihin suhtautumista voi muuttaa. Ja paras asia mitä elämässäni on tapahtunut on ehdottomasti se, että saan olla äiti. Minusta on kasvanut äiti.

Olen umpikujassa ja toivon, että pian pääsen tästä umpikujasta pois. En tiedä mitä haluan elämältäni. Ainoa asia mikä on varma on se, että siihen saakka kunnes Aada täytää 3 aion olla kotona hänen kanssaan. Minulla ei ole mikään kiire työelämään ja aion nauttia todella paljon siitä ajasta kun saan olla kahdestaan lapseni kanssa kotona.



13 kommenttia

  1. Susta on pari kuvaa mun uudessa postauksessa <3 paranemisia sinne!

    VastaaPoista
  2. Hassua. Itse olen menossa naimisiin ja olemme aloittamassa rakentamaan meille taloa. Elämäni on tavallaa täysin suunniteltu muutamaksi vuodeksi eteenpäin, kun talo on valmis niin meidän pikkuiselle tulee luultavasti pikkusisar ja tulen olemaan kotona lapsieni kanssa vielä vuosia. Joskus havahdun siihen, että mietin millaista olisi päättää itse asioista. Millaista olisi, kun maailma olisi vielä täysin avoinna eikä elämällä olisikaan näin selkeää suuntaa. Kuten myös sulla tuo kaikki vapaus niin myös mulla tämä kaikki valmiiksi suunniteltu on sekä jännittävää, että ehkä myös ahdistavaakin. En tietenkään sano, että seuraavat pari vuotta menee juurikin näin kuten olemme sen suunnitelleet menevän, mutta jotain tälläisiä vuosia odotan tulevan. :)

    VastaaPoista
  3. Moni luulee, että voi suunnitella asiansa eteenpäin :) Minäkin ajattelin, että meille tulisi toinen lapsi, ennenkuin Ruu on kaksi :) Mutta aika huonolta näyttää :D Samoin luulin joskus, että olisin tässä vaiheessa jo siinä työssä, mitä haluaisin tehdä. Höpö höpö. Vuosia luulin, etten edes tule koskaan haluamaan lapsia. Sekin on muuttunut :) Sulla on kaikki ovet auki ja elämä edessä, aika hieno tilanne! :)

    VastaaPoista
  4. Anonyymi4/3/15 15:11

    Eve, todella liikuttava ja upea tuotos ajatustesi syövereistä ja sydämesi juurilta.. Iso voimahalaus! <3 -Kaisa-

    VastaaPoista
  5. Itsekin suunniittelin kovasti tulevaisuutta, mutta elämä on... Joskus tuntuu ettei kannattaisi suunnitella, mutta millaista se sellainen elämä sitten on? Suunnitelmat tekevät elämästä elämisen arvoisen, vaikka ne eivät aina toteutuisikaan. Koskettava teksti! <3

    Voimia sinulle ihana! <3

    VastaaPoista
  6. Anonyymi4/3/15 18:52

    "Aina on olemassa kolmaskin vaihtoehto" sanotaan.
    Oikeasti umpikujaa ek kuulemma olekaan. Aina on vähintään ne kolme vaihtoehtoa, josta valita.

    VastaaPoista
  7. Tämä kirjotus pisti kyllä miettimään omaa elämää...

    VastaaPoista
  8. Valitettavasti elämä ei aina suju niin kuin on suunnitellut, niihin elämän varjopuoliin ei saa kuitenkaan takertua vaan täytyy muistaa ne kaikki hyvätkin asiat elämässä niin kyllä se aurinko sieltä varmasti vielä paistaa! Kaikkea hyvää tulevaan! :)

    VastaaPoista
  9. Kiitos blogistasi.
    Jäin itse 23-vuotiaana yksin erityislapsen kanssa (asperger ja adhd). Tai en yksin, vaan kaksin :) koska pienessä perheessämme oli aina kaksi.
    Alussa elämä oli hirveää. Surin avioeroa, surin lapsen rikkoutunutta perhettä. Kaikesta yksin selviytyminen oli raskasta. Muistan kerran, kun olin itse angiinassa ja taapero oksensi kolme päivää. Loppujen lopuksi kannoin pakkasessa pyykkitupaan kylpytakkiin kiedotun taaperon ja kaikki talouden vaatteet ja lakanat, koska pakkohan ne oli pestä. Istuin kuumeisena pyykkituvan lattialla odottamassa, milloin saamme puhdasta päälle.
    Vuodet vierivät. Sain töitä, muutimme pojan kanssa jopa kauas tropiikkiin työhaaveideni perässä. Lapsi kasvoi ja elämä oli vieläkin vaikeaa ja raskasta, mutta sain rakentaa siitä juuri meidän näköisen.
    Rakkauttakin toki löytyi matkan varrelta ;)

    Nyt tuo lapsi on jo yläasteelainen. Hänellä on sisarus, meillä on oma koti (ja pyykkikone!), elämä on sopivan raskasta mutta ihanaa. Saan tehdä minulle sopivia töitä, olla sopivasti äiti, ja kaikki on asettunut uomiinsa.

    Sinulla on edessä raskaita vuosia. Joudut leijonan lailla taistelemaan tyttärellesi oikeutta, hoitoa ja terapiaa. Muista hoitaa myös itseäsi. Ne ajat, mitkä saat viettää ihan omassa rauhassa, aikuisena itsenäsi, ovat elintärkeitä perheellesi.

    Loppujen lopuksi saat seistä selkä suorana ja leuka pystyssä upeaa tytärtäsi ihaillen, koska tiedät että sinun työsi ja peräänantamattomuutesi mahdollisti sen, missä hän on.

    Voimia ja rakkautta sinulle ja tyttärellesi, Silja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, että kyyneleet silmissä luin tätä kommenttia. Kiitos pitkästä ja kauniista kommentistasi<3 Olet selvinnyt hienosti, ole myös sinä ylpeä itsestäsi :) KIITOS <3

      Poista
  10. Koskettava kirjoitus Eve! ihanaa että uskallat kertoa tunteista ja elämästä avoimesti, se avoimuus kantaa teitä vielä pitkälle<3

    Suunnitelmia ja haaveita pitää aina elämässä olla, pääasia ei ole se että ne kaikki toteutuu, vaan se että niitä suunnitelmia toteuttaessa vie itseään eteenpäin :) Niinhän sitä sanotaan, että ei se päämäärä, vaan matka!

    VastaaPoista
  11. Tuttua tekstiä.elämä ei tosiaan mene niin kuin suunnittelee sitä ei voi käsikirjoittaa.itse halusin 2lasta sitten näytti siltä etten saa eded yhtä ja kun sitten tuon pienen ihmeen sain en enää tiedä haluanko toista. Olen kiitollinen tuosta yhdestä ja vaikka ehkä toisaalta haluaisin hänelle sisaruksen niin hän riittää mulle.monet kellä samanikäinen lspdi odottaa jo toista mulla ei vauva kuumetta ole vaikka välillä kaiholla muistelee vauva aikaa.nautin kuitenkin joka päivästä jolloin opitaan uusia asioita. Toivottavasti pääset pian umpikujasta. Annelie

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Ihana, että kuljet mukanamme! :)

// Lifestyle blogi, jossa avointa tekstiä elämän varjoisimmista hetkistä. Suoraa puhetta ja välillä jopa liian avointa tekstiä. //