Imetyksen painostus

Kun Aada syntyi keskosena rv 35+1. Hän oli vain 1670 g painoinen ja 41 cm pitkä. Aada oli todella pieni. Hän oli alusta saakka pieni selviytyjä. Pienestä koostaan huolimatta hän ei joutunut keskoskaappiin ja kaikki sujui ongelmitta. Hänen ensimmäiset viikot olivat täynnä taistelua.

Yksi iso ongelma meillä kuitenkin oli. En saanut Aadaa rinnalle. Aada oli ensimmäiset 2 viikkoa teho-osastolla, Kotkassa. Kotkasta Kouvolaan on n. 1 h ajomatka. Osasto oli silloin pienessä kopissa, koska sairaalassa oli remontti käynnissä. Välillä huoneessa oli 3 lääkäriä, 5 sairaanhoitajaa ja viiden vauvan vanhemmat. Istuin Aada sylissäni ja yritin nostaa usein rinnalle. Olin Aadan luona paljon, mutta en voinut olla öitä. Kokeilin monia erilaisia tyylejä, että miten saisin Aadan rinnalle. Sain ohjeistusta sairaanhoitajilta sekä neuvolasta, mutta suurin ongelma oli Aadan voimat. Aada ei jaksanut imeä. Jouduin välillä valuttamaan Aadan suuhun maitoa pullosta, koska tytön voimat olivat niin vähissä. Lisäksi Aadalla ei juuri ollut kärsivällisyyttä. Kun hän ei saanut maitoa heti niin hän kyllästyi.




Kahden viikon teho-osasto jakson jälkeen pääsimme kotiin. Samana päivänä minulla oli rintatulehdus. Rintani oli tukossa ja Aada ei jaksanut imeä sitä auki. Yritin saada rintani tyhjäksi, mutta se ei onnistunut. Tulehdusarvot olivat korkeat, kuume nousi 40 asteeseen ja sain 10 päivän antibioottikuurin. Kaikesta huolimatta minä yritin imettää lastani kipeällä rinnalla. Kipeää se teki, mutta minun haluni oli suuri saada lapsi rinnalle. Yritin pitää Aadaa mahdollisimman paljon rinnalla, mutta ei siitä mitään tullut. Aada kyllästyi siihen, että ei saanut maitoa heti. Painelin välillä rintani mustelmille, että saisin valutettua maitoa Aadan suuhun. Aadalla ei ollut kärsivällisyyttä ja hän halusi saada maidolla nopeasti vatsansa täyteen. Hän ei jaksanut odottaa.

Koin suuria vihan tunteita itseäni kohtaan. Ajattelin, että olen epäonnistunut äitinä, koska en saa lastani rinnalle. Koin paljon painostusta imetykseen. Pian imetyksestä alkoi tulla minulle pakkopullaa. Ajattelin, että minun täytyy, minun pitää imettää ja minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin onnistua siinä. Mielessäni pyöri ainoastaan imetys. Muistan itkeneeni muutaman kerran asiaa. Olin epäonnistunut maailman luonnollisimmassa asiassa. Minä en osannut. Minun lapseni ei jaksanut imeä. Olin huono äiti.

Kyllä Aada toki sai rintamaitoa. Ensimmäiset 2 kk pumppasin Aadalle maidon. Pumppasin 2 tunnin välein myös öisin. Vaikka Aada nukkui, minä pumppasin. Nukuin ensimmäiset 2 kk todella huonosti, koska minut herätti Aada sekä rinnat. Laitoin välillä herätyskellon soimaan, että muistin varmasti pumpata. Rinnat eivät joka kerta nimittäin herättäneet. 1,5 kk jälkeen maidon tulo alkoi loppua. Kaksi viikkoa maitoa tuli, mutta se väheni kokoajan. 2 kk mennessä maitoa ei enää tullut. Yritin tehdä kaikkeni, että maidon tulo ei olisi loppunut, mutta se loppui. Hankin homeopaatti helmiä, että maidon tulo ei vaan lakkaisi. Ne eivät tehonneet.



Siitä huolimatta, että en saanut Aadaa rinnalle en koe olevani huono äiti. Vai olenko? Minä epäonnistuin, mutta minä yritin. Yritin todella paljon imettää lastani, mutta se ei vaan onnistunut. Tärkeintä on kuitenkin se, että lapsi kasvaa. Lapsi kasvaa kyllä korvikkeillakin.

En ole imetyksen puolesta puhuja enkä ole imetystä vastaan. En ole korvikkeiden puolesta puhuja enkä myöskään niitä vastaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että imetys on parempi vaihtoehto kuin korvikkeet. Jokaisen äidin tulisi yrittää imetystä, mutta jos siinä epäonnistuu se ei ole maailmanloppu. Imetys ei ole rumaa, se on kaunis asia. Se on luonnollista.


Kuvapläjäys

Meidän kolmeen päivään kuului ulkoilua lasten kanssa. Enimmikseen lenkkeiltiin  ja yhtenä päivänä jaksettiin lenkkeillä 8km. Minun yskälleni se ei kyllä hyvää tehnyt, koska muutama ylämäki sattui matkan varrelle. Me myös syötiin paljon ja Hanna oli ihana pullantuoksuinen kotiäiti joka hemmotteli minua kaikilla naminami herkuilla.

Jami ja Aada tuli hyvin toimeen. Jami ojensi Aadalle kauniisti leluja ja osasi olla satuttamatta Aadaa. Jami oli oikein ihana herrasmies. Aada nautti Jamin seurasta ja varmasti teki hyvää Aadalle olla pienen lapsen seurassa. Jami ja Aada oli niin valoittavia yhdessä.

Hanna lahjoitti meille heidän makkarinsa. Aada nukkui matkasängyssä ja minä sain vallata ison parisängyn. Jami nukkui omassa huoneessaan ja Hanna joutui sohvalle. Nyyh! Kiitos silti Hanna, arvostan! Tämä oli hyvä ratkaisu, koska Aada ja Jami heräilivät kumpikin yöllä muutaman kerran. He eivät kuitenkaan heräilleen toistensa kitinöihin vaan ihan muiden asioiden takia.

Meidän kolmen päivän tapaaminen sujui oikein hyvin. Loppu ei ollut mukava, koska Aadan silmä alkoi taas rähmiä. Hanna varmasti pelästyi ja ehti miettiä, että tarttuuko tulehdus nyt Jamiinkin, mutta onneksi Jami säästyi. Aadalla rähmii silmät edelleen. Lääkäri antoi ohjeen, että on odotettava torstaihin saakka ja sen jälkeen lääkäriin jos ei näytä paremmalle. Toivottavasti tuo tulehdus loppuisi pian.











Kiitos Hannalle ihanista kuvista! Hanna ottaa kauniita ja laadukkaita kuvia. Voit käydä ihastelemassa kuvia Kuvastimeni PhotoGraphysta.

Ainiin! Olette varmaan jo huomanneet, että blogini ulkoasu on hieman muuttunut. Ihana Hanna otti myös bannerin sekä uuden profiilikuvan. Mitäs tykkäätte?






Kuvaus M.Metso

Muutama viikko sitten vietimme ihanan pienen kylpyläloman yhdessä Miian ja Ruun kanssa. Reissu oli aivan ihana ja minä nautin siitä todella paljon. Ollaan Miian kanssa tunnettu netin kautta pian 2 vuoden ajan. Me ollaan nähty vain muutamia kertoja mammatreffeissä ja tämä oli ensimmäinen kerta kun nähtiin Miian kanssa kahdestaan ja tietenkin lapset mukana. 

Ensimmäisen kerran kun tapasin Miian niin en oikein tiennyt, että mitä mieltä olisin. Tuntui, että en välttämättä tule Miian kanssa toimeen. En oikein osaa selittää, että miksi minulla oli sellainen tunne. Ehkä myös ikäero häiritsi minua, koska Miia on minua kuitenkin hieman vanhempi ja ehkä ajattelin, että hän pitää minua teininä. Ja noh... Silloin kun ensimmäisen kerran tavattiin niin kumpikin taisi olla väsynyt, koska lapset olivat vain muutaman kuukauden ikäisiä. Pian kuitenkin alettiin enemmän juttelemaan. Huomasin, että kuinka mukava ja rauhallinen ihminen Miia on. Pystyin juttelemaan hänelle täysin luontevasti ja huomasin, että me tullaan oikein hyvin juttuun. Pian aloin häiritsemään Miiaa ja kysyin usein Miialta neuvoa varsinkin blogiin liittyvissä asioissa ja tänään voisin kutsua Miiaa minun blogiäidikseni.

Miia on luonteeltaan empaattinen, iloinen ja huumorintajuinen. Me tullaan hyvin toimeen ja voidaan puhua todella avoimesti. Voisin kutsua Miiaa tällä hetkellä todelliseksi ystäväkseni. Hän jaksaa kysyä minulta, että mitä minulle kuuluu ja on aidosti kiinnostunut. En ikinä arkaile jos mieleeni tulee kysymyksiä, ettenkö voisi kysyä asiaa Miialta. Me ollaan todella erilaisia, mutta ehkä se erilaisuus täydentää.

Miia kirjoittaa blogia nimeltä; Pesänrakennus ja hän myös valokuvaa varsinkin pieniä lapsia. Hänen valokuvaus blogi on: Kuvaus M. Metso. Miia ottaa kuvia kauniissa kodissaan ja pienessä studio huoneessa. Hän on panostanut valokuvaamiseen jo jonkin aikaa. Hänen ottamat kuvat ovat rauhallisia ja hellyyttäviä. 

Myös me Aadan kanssa pääsimme kuvattavaksi. Aada oli hankala kuvattava ja jouduimme ottamaan tutin turvaksi useaan kuvaan. Miia ei kuitenkaan hermostunut, häneltä tuli kokoajan ideoita lisää ja kuvaus hetki oli oikein miellyttävä.

Tässä minun lempparit:









Käy tutustumassa Kuvaus M. Metson Facebook sivuille TÄSTÄ. 

Kiitos ihana Miia kuvista ja ainutlaatuisesta seurasta Naantalin reissussa! Pitää nähdä taas pian! Ikävä!



Läppä vuotaa

Torstaiaamuna klo 10 oli aika ravitsemusterapeutille. Ravitsemusterapeutista jäi minulle edellisellä kerralla hyvä kuva. Hän oli mukava ja kuunteli minua. Nyt kuitenkin mielipiteeni hieman muuttui. Juttelimme 1,5h Aadan painon noususta. Paino nousee hieman hitaasti. Hän tarjosi minulle erilaisia vaihtoehtoja, että miten saisin painon nousemaan. Hän ehdotti myös, että lääkäri kirjottaisi B- todistuksen aliravitsemuksesta. Hän kuitenkin painotti, että Aada ei ole aliravittu, mutta tämä pitää merkitä B-todistukseen, että saisin kelakorvauksen esim. ravintojauheesta.

Jäin miettimään paljon hänen sanojaan. Eniten minua loukkasi hänessä se, että tuntui kuin minua ei olisi kuunneltu ollenkaan. Tuntui, että ravitsemusterapeutti vain löi pöytään asioita ja minun ainoa tehtäväni oli hyväksyä kaikki asiat mitä hän suustaan päästi. Ei hän kysynyt minun mielipidettä missään asiassa eikä hän kuunnellut kun kerroin, että myös minä olen ollut laiha tyttö pienenä. Myös minun äitini on riidellyt minun painon nousun kanssa. Aada on hoikka, mutta mitä sitten? Aada syö kuitenkin isoja annoksia päivässä ja jaksaa hyvin? Itse en ole ollut muuten huolissani Aadan painon noususta, mutta tietenkin ravitsemusterapeutti sai minut jälleen huolesta sekaisin. Se on jännä miten muiden ihmisten sanat kolahtaa omaan päähän ja niitä jää miettimään.


Ravintojauheen aion kuitenkin aloittaa pian. Ravintojauhe sekoitetaan jokaisen maitoannoksen sekaan. Aada saa siitä lisää ravintoa ja uskon, että se on ihan hyvä asia. Muita vaihtoehtoja mietin vielä ja annan ajan hieman kulua.

Ravitsemusterapiassa Aada kitisi ja sain hänet unille vaunuihin. Aada nukkui n. 30min unet vaunuissa. Pääsimme ravitsemusterapiasta pois klo 11.30 ja aika sydänlääkärille oli klo 12:45. Tuon välisen ajan mietin paljon ravitsemusta ja jotenkin ahdistus. Muistan ajatelleeni jälleen, että miksi minun pitää tämäkin kokea? Miksi Aada ei voisi kasvaa oikeilla käyrillä? Miksi minun pitää jälleen kokea epäonnistumisen tunteita äitinä? Onko se minun vikani kun lapsi ei kasva? Teenkö jotain väärin? Muistan kuinka yritin pidätellä itkuani, mutta muutama kyynel valahti poskelleni. Seuraavaksi piti olla skarppina sydänlääkärin vastaanotolla.

(Kuvassa näkyy Aadan silmätulehdus)

Meidät otti ihana ja ystävällinen hoitaja vastaan. Riisuin Aadan ja laitoin hänet sängylle. Seuraavaksi hoitaja laittoi sydänsähkökäyrän kytkennät valmiiksi. Aadahan hermostui tästä todella kovasti. Raukka huusi kurkku suorana ja varmasti koko osasto raikui. EKG:tä ei saatu otettua. Tai itse asiassa saatiin, mutta muutama virhe siinä oli joten pieleen meni. Seuraavaksi siirryimme sydämen ultraäänitutkimukseen. Lääkäri oli mukava ja ymmärtäväinen. Hän osasi hyvin käsitellä Aadaa ja Aada hieman rauhottui. Hoitaja laittoi teletapit nauhalta ja Aada sai makuultaan katsella niitä. Minä silitin Aadan poskea ja pidin häntä kädestä kiinni. Oli hetkiä kun Aada kitisi ja silloin annoin hänelle usein suukkoja ja yritin rauhoitella. Hoitaja yritti myös parhaansa, että Aada olisi mahdollisimman rauhallinen.  Minulla oli mukana Aadalle maitoa, rusinoita ja hoitajalla oli Aadalle myös tikkari. Tikkarista Aada ei tykännyt ja se jäi syömättä (onneksi). Rusinoista yksi kelpasi ja maitoa hän ei huolinut ollenkaan. Onneksi silittely ja teletapit vei Aadan huomion ultrasta muualle.

Ultrassa lääkäri oli hyvin hiljainen ja hän tutki tarkasti. Minun mieleeni nousi raskausaika todella vahvasti. Mietin sitä hetkeä kun lääkäri kertoi, että lapsellani ei ole kaikki hyvin. Karvat nousi pystyyn. Hetki oli yhtä hiljainen sekä tuskallinen kuin silloin. Olin lievästi sanottuna paniikissa. En tiennyt minne katsoa ja mitä ajatella. Yritin kuitenkin vetää henkeä syvään ja ajatella, että eiköhän kaikki ole hyvin. Sain itseni rauhoitettua ja pian ultra oli ohi. Lääkäri katsoi minua ja sanoi;

" Aadan aorttaläppä vuotaa. Vuoto on pieni. Lisäksi Aorttaläppä näyttäisi olevan kaksi purjeinen eikä kolmi purjeinen niinkuin yleensä ihmisellä on. Se on kuitenkin hyvin yleistä tässä oireyhtymässä. Seurataan vuoden välein ja jos näyttää, että pitää seurata useammin niin sitten tehdään niin, mutta me näemme vuoden päästä uudestaa. Aadalla on kuitenkin hyvä sydän, että ei syytä huoleen"

Eihän nuo asiat isoja ole, mutta kyllä niitä kuunellessa pahalle tuntui. Ajattelin ennen torstaita, että ei Aadan sydämessä mikään ole pielessä ja kun menemme ultraan niin siellä on kaikki ihan hyvin. En stressanut ultraa ollenkaan. Olin niin varma, että kaikki on hyvin. Kuitenkin ultran aikana nousi niin suuri tunne siitä, että kaikki ei taidakkaan olla ihan hyvin. Ehkä se tunne valmisti minua siihen, että osasin ottaa uutiset vastaan hyvin. Tiedostan sen, että tämä ei ole isoa asia ja se ei merkitse meille mitään. Me jatketaan samalla tavalla kuin tähänkin asti. Nyt vaan seuraillaan kerran vuodessa Aadan sydäntä ja jos muutoksia ilmenee niin tilannetta katsotaan sitten uudestaan. Eniten minua kuitenkin satutti se, että jouduin kuuntelemaan kaikki uutiset yksin. Ei ketään keneltä olisin saanut tukea vain minä ja lapseni. Tietenkin Taysin käynnin jälkeen soitin heti äidilleni ja purin kaiken. Teki hyvää kun sain puhua jollekkin.

Myöhemmin ultran jälkeen hoitaja yritti ottaa Aadalta verenpaineen, mutta eihän siitä mitään tullut. Yritin nukuttaa Aadaa 2 tunnin ajan Taysin käytävillä, mutta Aada taisteli unta vastaan. Aadan verenpainetta ei saatu otettua ja se EKG epäonnistui myös.  Muutaman viikon päästä meillä on aika jälleen tayssiin ja ehkä saamme sitten otettua myös EKG:n, verenpaineen ja kasvuhormoonikokeet. Sitä odotellessa.

Sana taapero on totta vihdoinkin

Täällä sairastelut jatkuu edelleen. Minulla yskä on kestänyt  jo kolmen viikon ajan. Aadalle puhkesi yskä muutama päivä sitten. Aada toki yskii vain öisin, mutta kuitenkin. Viime sunnuntaina Aadalla loppui korva sekä silmätulehdukseen antibiootit. Keskiviikkona Aadalla alkoi silmä jälleen rähmiä ja tänään tulehdus siirtyi myös toiseen silmään. Lääkäri päätti, että tipat menee n. 7 päivän ajan silmiin ja todella toivon, että tuo silmätulehdus saataisiin tällä kuriin. Inhottavaa tämä sairastelu. Kokoajan on jotain pientä. Toisaalta tämän kevään syytähän se on. Kaikki pöpöt tarttuu. Kuukausia sitten huokasin, että ihanaa kun me ei sairastella. Niinpäniin... Nyt me sairastellaan senkin edestä.

Tänne kuuluu muuten ihan hyvää. Aada on kehittynyt ihan hurjaa vauhtia. Aada osaa nousta itse seisomaan tukea vasten ja myös kävellä eteen ja sivulle tuen kanssa. Aada osaa myös tulla alas seisomasta, pepulleen. Viime viikolla Aada oppi istumaan selkä suorana ja ilman tukea. Nyt hän tykkää istua paljon ja haluaa kiipeillä joka paikkaan. Harmi vain, että Aada on niin pieni, että ei oikein pääse kiipeämään juuri mihinkään. Hän tarvitsee aikalailla apua, koska pienuus estää häntä tekemästä asioita.








Aada ottaa minua usein kädestä kiinni ja haluaa lähteä kävelemään. Me kävellään kerran päivässä n. 20 metrin mittainen matka. Aada rakastaa kävelemistä ja minun sydän sulaa joka kerta. Mun vauvasta on vihdoin tullut ihka oikea taapero! En kestä!

Aada osaa kertoa minulle, että milloin hänellä on nälkä. Ensin kuvittelin, että hän tarkoittaa sanalla "tätä" maitoa, mutta nyt olen huomannut sen tarkoittavan ruokaa. Aadalla on nälkä silloin kun hän sanoaa sanan "tätä". Hassua, että Aada tunnistaa oman nälkänsä.

Aada osaa myös loukkaantua. Kun Aada loukkaantuu hän kääntää päänsä pois tai laittaa päänsä lattiata vasten. Hän itkee naama lattialla. Itku on erilaista kuin väsymyksen aikana. Itku on tavallaan aika suloista.


Nautin todella paljon tästä arjesta tällä hetkellä. Toisaalta olen todella väsynyt tähän sairasteluun. Asia josta nautin on ehdottomasti Aadan uudet taidot. Hän ottaa minuun paljon enemmän kontaktia ja juttelee minulle niin, että ymmärrän hieman häntä. En ymmärrä sanoja, mutta eleet minä ymmärrän. Tuntuu, että ymmärretään toisiamme. Aada on herkkä, mutta toisaalta aika kiltti/tottelevainen lapsi. Hän ymmärtää mitä sana ei tarkoittaa. Vaikka usein osaa osoittaa mieltään. Aada viihtyy paljon itsekseen, mutta kaipaa myös minun seuraani. Hän etsii usein minut käsiinsä. Heti kun hän näkee minut näen leveän hymyn.

Viikonlopun aikana kerron meidän ravitsemusterapiasta sekä Aadan sydämestä lisää. Pysykää kuulolla! Nyt nukkumaan! Hyvää yötä!

Ei niin täydelliset blogiäidit- Kännykkäriippuvuus


Miten minä muistankaan korostaneeni:

"Minä en anna lapselleni puhelintani, 
minun lapseni saa oman puhelimensa vasta 18 vuotiaana
ja 
minun lapsestani ei tule puhelinnörttiä."

Miten kävikään? Minun lapseni osaa käyttää puhelinta 15kk iässä. Minun lapseni osaa laittaa puhelimesta taskulampun ja kameran päälle. Minun lapseni on jo nyt todellinen puhelinnörtti. Yhdestä asiasta olen kuitenkin onnellinen. Me emme katso puhelimesta yhdessä ohjelmia tai kuuntele musiikkia. Aada ainoastaan katsoo puhelinta ja hieman näpyttää, näppäinlukon ollessa kiinni. Jos Aada sattuu näkemään pöydällä puhelimeni niin hän kurottautuu ottamaan sen pöydältä. Tässä vaiheessa saatan ottaa puhelimen pöydältä ja laittaa esim. tyynyn alle piiloon. Aada alkaa huutamaan. Hän itkee ja itkee. Hän haluaa puhelimen, itkee kauan ja lopettaa itkun kuin seinään jos saa tahtonsa läpi. Ei, ei tämän näin pitänyt mennä. Mihin unohtui se mitä sanoin ennen kun minulla oli lapsi? Mihin jäi ne kaikki lauseet joita päästin suustani muutama vuosi sitten. Nyt hävettää. Minun hävettää kirjoittaa tämä. Ei asian pitänyt olla näin. Taas myönnän sen, että asiat eivät menneet suunnitelman mukaisesti eteenpäin.




Kuitenkin saan syyttää ainoastaan ja vain itseäni. Miksi minä olen puhelinnörtti? Miksi minun kädessäni on kokoajan puhelin? Miksi minä näpytän rakasta iphoneani kuin viimistä päivää. Miksi joku iphone vie niin suuren ajan päivästäni? Miten hyödyn sillä, että päivitän instagrammia, facebookkia ja selaan tylsiä nettisivuja. En mitenkään, hukkaan vain aikaani. Toisaalta saatan syyttää tätä nykyaikaa. Nykyään myydään älypuhelimia ja joka paikassa puhutaan netistä. Mutta toisaalta herää kysymys "Miksi minä ostin puhelimen?". Olisihan minä voinut olla ostamatta puhelinta tai hommaamatta kännykkääni nettiä. Moni ihminen sanoo "Minulle riittää kännykkä jolla voi soittaa ja laittaa yhden viestin". Riittääkö? Joillekin saattaa riittää, mutta aika monelle tuskin riittää tänä päivänä.



Älkää ymmärtäkö minua väärin. Hoidan kaiken Aadaan liittyvän ja viihdyn Aadan seurassa. Me leikitään ja touhuillan yhdessä ilman puhelintakin. En ole äiti joka tunkee lapselleen aina puhelimen joka asiassa. Olen äiti joka on kännykkäriippuvainen ja puhelin on minun lähettyvillä melko usein. Näen sen välillä helpommaksi, että annan Aadalle puhelimeni jos hän ei meinaa rauhoittua muuten. Toisaalta tämän asian voi nähdä siltäkin kannalta, että puhelin ei ole minulle kaikki kaikessa, koska Aadanhan käsissä puhelin voi mennä helposti rikki. Niinkuin fysioterapeutti sanoi "Aadalla on melko kallis lelu". Fsyioterapeutti on tässä asiassa aivan oikeassa, sillä tämä lelu on melko kallis. Ihme kyllä en pelkää, että tämä lelu menee rikki. Ja jos se menee rikki niin sitten menee. Se ei ole maailman loppu ja toisaalta, ehkä tämä kertoo minun ja puhelimeni suhteesta.

Tällä menolla Aadalla on puhelin jo ekaluokalla.


Oletko sinä puhelinriippuvainen? 
Saako lapsesi koskea puhelimeen? 
Mitä teet jos puhelin ajautuu lapsesi käsiin?