Ajatuksia downlapsesta.

Joka puolella näkyy vauvoja. Kaikkialla näkyy terveitä iloisia ja pirteitä vauvoja. Ne nauraa,hymyilee tai irvistää suloisesti. Jokaisella on ihana pieni normaali ja terve lapsi. Minäkin haluan sitä, mutta kun en voi olla varma. En voi olla varma saanko itse elää sellaista ns. normaalia elämää? Saanko itse terveen lapsen vai down lapsen? Se kaikki down lapsen kanssa tulee olemaan erilaista, haastavaa ja varmasti myös ihanaakin. Mutta se erilaisuus. Se pelottaa. 

Mitä on edessä? Syntyykö tämä vauva edes? Mitä jos pieni ei selviäkkään loppuun saakka? Onko lapsi terve? Saanko terveen lapsen? Mitä jos pikkuinen onkin down? Onko hän pahasti kehitysvammainen? Mitä kaikkea joudun muuttamaan elämässäni? Joudummeko muuttamaan toisenlaiseen asuntoon ja joutuuko mieheni jättämään sitten rakkaan harrastuksensa ja minä olemaan monta vuotta kotona? 


Kysymyksiä on paljon ja ei vastauksia. Olen peloissani. Olen kauhuissani ja välillä aina itkettää. Tämä on jännittävää, masentavaa ja pelottavaa. Haluaisin katsoa kohtuun. Haluaisin avata koko kohdun ja katsoa pikkuista suoraan silmiin

 "Hei äiti tässä, oletko kunnossa?. Äiti rakastaa ja odottaa sinua". 

Nyt itkettää. Minä todella rakastan tätä pientä. Haluan hänet nyt heti syliini ja rutistaa häntä. Hän on minun lapseni. Minä tulen olemaan hänelle oikea äiti ja ei kukaan häntä minulta pois vie. Minä rakastan tätä mahaa ja sen asukkia. Kyllä minä selviän, kyllä minä pärjään ja kyllä kaikki järjestyy uskon sen. Mutta en voi sanoa, että tämä ei olisi vaikeaa. Tämä on ihan uskomattoman vaikeaa. Kaikki nämä tunteet ja kaikki tämä pelko. En halua kenenkään kokea tälläistä raskautta kuin itse olen joutunut kokemaan. Tämä on ollut raskasta, mutta silti olen jaksanut.

Koin tammikuussa keskenmenon. Me aloimme jo silloin ajattelemaan tietenkin, että nyt meistä tulee perhe. Lapsi on tervetullut ja meillä on lapsi syyskuussa. No tämä pieni ei selvinnyt ja se meni kesken. En käsitellyt tunteitani tuolloin vaan lähdettiin sitten yrittämään lasta. Huhtikuussa tulin raskaaksi. Olen tällä raskaudella yrittänyt korvata tuon aikaisemman menetykseni. Käsiteltiin se menetys mieheni kanssa kuukausi sitten. Oli ihanaa itkeä ja puhua se asia läpi. Tajuttiin, että meillä todellakin voisi olla jo ensi kuussa lapsi vierellä. 

Nyt tämä raskaus on ollut vaikea. Ensin niskapoimuseulonta. Jännitin ja pelkäsin sitä todella paljon. Minä tiesin ja minä aavistin, että niskapoimu lukemissa on häikkää ja juuri se minun pahin pelkoni kävi toteen. Äidin vaisto pelasi oikein hyvin. Näin enne sitä unen jossa saimme terveen pojan joka syntyi 1kk aikaisemmin, mutta juuri tuolla hetkellä se uni ei paljoa lohduttanut. Seuraavaksi verikoe arvot osottautuivat myös huonoksi ja riskilukemani oli suurempi. Riskilukema samaa luokkaa kuin 36 vuotialla saada down lapsi. Se tieto ei lohduttanut ja sitä itkettiin. Välissä riideltiin Kotkan sairaalan kanssa puhelimessa ja sain itselleni edelleen vain huonompaa fiilistä. Tuntui, että en pysty puhumaan kenellekkään. Mieheni ei ymmärrä, eikä suku. Kuka minun kanssani haluaisi puhua tätä asiaa? Nekö jotka eivät ole raskaana vai ne joilla on jo terve lapsi ja jotka eivät ymmärrä? Olin tunteitteni kanssa aika yksin ja suljin tunteet sivuun. En vaan halunnut ajatella, että minä voisin saada down lapsen. Ei enhän minä voi, en minä sellaisen kanssa pärjää. Pyh minua vain pelotellaan kyllä pienellä on kaikki ihan hyvin. Nämä oli ajatuksiani.

Pian tulikin rakenneulta päivä. Ja minä oikeasti pelkäsin sitä ihan kauheasti. Moni äiti odottaa sitä innolla,mutta minä en odottanut. Itkin edellisellä viikolla monta kertaa, koska minä pelkäsin. Itkin ja pelkäsin. Mieheni lohdutti, mutta se ei riittänyt. Ei hän kuitenkaan voinut ottaa tunteitani ja pelkoa pois. Olin kauhuissani. Matka kotkaan oli hiljainen ja lääkärin sanat inhottavat. "Emme voi sulkea down lapsen mahdollisuutta pois, sillä lapsi on liian pieni. Useimmiten down lapset ovat pieniä".

Miksi meille? Miksi minun raskauteni on ollut näin vaikea? Miksi olen oksentanut yli puolet tämän 4kk aikana. Miksi minun lapseni niskapoimulukemat oli koholla? Miksi minun lapseni ei kasva normaalisti? Miksi olen näin huono äiti? Miksi minun lapseni ei ole niinkuin muut? Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Miten niin olen erityinen vanhempi jos saan erityislapsen? Miten niin, mistä voit tietää että me pärjätään? Miksi minua pelotellaan näin paljon? Miksi kaikki äidit kehuu kuinka he nauttivat raskauden ajasta? Miksi minä en osaa nauttia raskaudesta joka päivä? Miksi vain ne pienet hetket ovat nautinnollisia, mutta joka päivä mietin, itken ja pelkään?


Mutta minä uskon, että downlapsi annetaan perheeseen jossa vanhemmat  pystyvät huolehtimaan downlapsesta. Se on vain vanhempien valinta ottaa se downlapsi perheeseen ja me olemme tehneet sen päätöksen. Me olemme tehneet sen valinnan ja me otamme tämän ns. riskin ja mehän onnistutaan! Se tulee olemaan meille todella tärkeä. Se tulee olemaan niin äärettömän rakas ihana pieni ihme. Minä äitinä tulen tukemaan häntä niin paljon kuin pystyn. Minä tulen olemaan hänelle maailman paras äiti. Minä tulen auttamaan häntä ihan kaikessa. Ja jos häntä tullaan kiusaamaan päiväkodissa tai koulussa niin minä tulen olemaan se tukeva ihana rakastava äiti joka tulee super sankarina puolustamaan omaa rakasta lasta. Hei me pystytään tähän, minä uskon ja luotan siihen. Mutta minä toivon, että lapsella on nyt kaikki hyvin ja, että hän ei joudu kärsimään.


Kuulitko rakas lapseni sinä olet tervetullut äiti ja isi odottaa sinua todella paljon. 
Olit sitten terve ja downlapsi niin me rakastetaan sinua jo nyt. 
Äitillä tunteet ovat pinnassa ja ajatukset sekavia, mutta minä rakastan sinua niin paljon<3
Minä odotan sinua.

6 kommenttia

  1. Sun ajatukset kuulostaa tutulta.. ku olin raskaana, meilläki epäiltiin niskaturvotuksen takia down-lasta tai jotain muuta sairautta. 3 viikkoa olimme epätietoisia, kunnes seur.ultrassa lääkäri katsoikin, ettei lapsella näy olevan muuten downin piirteitä. eihän se täyttä varmuutta antanu, mutta luottavaisin mielin oottelimme ja kumpikin, down tai ei, olisi ollut tervetullut. kampurajalkaakin ennustettiin hällä olevan, mut pojulla ei kuitenkaan ollu sit mitään. :) tiedän tunteen, kun raskaudesta pitäs osata nauttia, mutta mielen täyttää huoli ja epävarmuus.. ja se tieto, et kaikki selviää lopullisesti vasta lapsen synnyttyä, ei auta asiaa! paljon voimia sulle ja teille <3 kuljen ajatuksissa mukana raskaudessasi, tuo on niin tuttua tunnetta raskausajalta! ja se, ku ei viiti paljon tuollaisia asioita esim.puolitutuille huudella, koska jos lapsella ei olekaan mitään, on "turhaan" kertonu läheisille ns.huonoja uutisia. sitten tunteitten kans jää vähän niinku yksin(paitsi että mies,isovanhemmat ja läheisimmät ystävät tietää ja tukee), ja muille joutuu esittään olevansa "onnellisesti raskaana" ilman mitään huolia. mutta oli lapsella mitä oli, Hän on teille tarkoitettu ja kukaan muu lapsi ei voisi korvata teidän omaa rakasta pientä ihmettä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana kiitos. Onpa ihanaa, että joku voi samaistua näihin kipeisiin tunteiisiin ja ajatuksiin. Todella hankalaa kun tuntuu, että kukaan ei ymmärrä. Todella harmi, että olet samanlaisia tunteita joutunut käymään läpi, mutta ihanaa, että saitte terveen pienen :) Ihanaa ja lohduttavaa kuulla. Toivotaaan, että meillekin käy hyvin ja juuri niinkuin on tarkoitettu. Tätä pientä kaikesta huolimatta odotetaan täysillä<3 Hän on jo nyt niin äärettömän rakas <3

      Poista
  2. Hienoa että lapsi syntyy rakastavaan perheeseen <3 Tervetuloa lukemaan myös mun blogia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Kiitti, mie tuun lukemaan :) Kiitos kun luet myös tätä blogia, ihanaa saada uusia lukijoita :)

      Poista
    2. Kyllä sitä itsekin lukijoita ja kommentteja kaipais vähä enemmän :D

      Poista
    3. niii :) taidan tulla heti kommentoimaaan :D

      Poista

Kiitos kommentistasi! Ihana, että kuljet mukanamme! :)

// Lifestyle blogi, jossa avointa tekstiä elämän varjoisimmista hetkistä. Suoraa puhetta ja välillä jopa liian avointa tekstiä. //