Varjon takaa pilkistää aurinko!

Heippa kaikki ihanat siellä ruudun toisella puolella!

Blogaaminen on ollut tauolla niistä syistä, mitä kirjoittelin viime postauksessa. Väsymystä on ollut paljon ja on käyty todella syvällä. Kävin juttelemassa Psykiatrisen sairaanhoitajan sekä lääkärin kanssa joka määräsi myös masennuslääkkeet. Testin mukaan minulla olisi keskivaikea masennus. Itse kuitenkin päädyin siihen, että väsymys menee lepäämisellä ohi. En missään vaiheessa uskonut siihen, että yhden testin mukaan olisin masentunut. Tähän kaikkeen on auttanut lepo. Teemu otti arjesta vastuuta ja viipyikin täällä meillä useita öitä viikossa. Hän hoiti oikeastaan täysin arjen. Ja edelleen hoitaa arjen niin hyvin, että olen joutunut jopa huomauttamaan häntä siitä, että hei mitäs mä teen, kun sä teet täällä kaiken? Toki pyrimme olemaan erossa muutaman yön viikossa ja silloin vastuu on täysin minulla.

Työt loppuivat toukokuun lopussa. Olisin kovasti tahtonut jatkaa, mutta väsymyksen vuoksi oli pakko ajatella, että minun vointini oli ykkösjuttu ja töiden jatkaminen olisi pahentanut asiaa. Se päätös oli todella raskas, koska löysin työn jota rakastan tehdä ja josta voin aidolla sydämellä sanoa, että olin siinä hyvä. En täydellinen, mutta ihan hyvä. Olen siis koko kesän ollut nyt työttömänä ja alkukesän sairauslomalla. Nyt kuitenkin elämä näyttää valoisammalle! Kävästiin Teemun kanssa kesäkuussa Bulgariassa ihan kahdestaan. Oli hassua olla kahdestaan 6 päivää, ilman Aadaa. Sitä huomasi, että niin mehän seurustellaan. Arjessa ei tule ajateltua niin paljon sitä toista siinä rinnalla. Ehkä sitä jollain tapaa pitää myös itsestään selvyytenä vaikka kovasti yrittääkin, että asia ei niin olisi. Kesään on myös kuulunut perheen kanssa oleilua. Ollaan käyty lintsillä, korkeasaaressa ja Aada käväsi myös muumimaailmassa.



Aada on ollut pian 5 vko lomalla päiväkodista. Kovasti neiti kaipaa päiväkotiin ja joka päivä luettelee kavereiden nimiä. Heinäkuun lopussa Aada palaa taas osa-aikaiseksi päiväkotiin ja vaihtaa ryhmää 3-5v. Syksyllä Aada aloittaa myös puhe- sekä toimintaterapian. Aadan lääkäri kirjoitti Aadalle c-lausunnon ja meidän on mahdollista saada vammaistukea. Kaupungilta Aada sai pitkäaikaiseen lainaan vessaan korokkeen jolla pääsee käymään itse pöntöllä. Tämä oli meille todella iso asia! Nyt neiti pystyy itse käydä pöntöllä niinkuin isot tytöt sekä pesemään käsiä. Lääkäri myös sanoi, että Aadaa ei saa missään nimessä ottaa pois päiväkodista. Päiväkoti on vienyt Aadan kehitystä harppauksen eteenpäin. Neiti on oppinut puhumaan, vaikka ymmärryksessä on vielä hieman harjoiteltavaa. Kysymykset on vaikeita ja lauseiden muodottaminen, mutta juuri tämän vuoksi neitilla alkaa puheterapia. Ollaan oltu todella tyytyväisiä Aadan päiväkotiin. Nyt toki on paljon muutosta. Aadan omahoitaja vaihtuu eli saattaa olla raskaat viikot tulossa. Myös ryhmä vaihtuminen tuo haastetta, kun tutut kaverit vaihtuu. Toivotaan, että kaikki sujuu hyvin ja tämä vaihdos sujuisi mukavammin, kuin puoli vuotta sitten!



Parisuhteessa menee hyvin! Maanantaina tulee vuosi täyteen siitä, kun alettiin seurustelemaan! Teemu järkkää kuulemma treffit ja Aadan hoitopaikan. En malta odottaa, että mitä on luvassa! Tällä hetkellä Teemu on reissussa ja onkin pian viikko vietetty Aadan kanssa laatuaikaa ihan kahdestaan. Kaveri on viettänyt meillä pari yötä, mikä on tehnyt kyllä hyvää. Ihana nähdä ystäviä. Välillä tuntuu, että olen niin ykisäinen täällä Helsingissä. Kaipaan ystäviä, kaipaan seuraa. Etenkin viime kuukaudet ovat eristäneet minut tänne kotiin. Tuntuu, että väsymys karkoitti viimeisetkin ystävät vaikka ei se nyt ihan niin ole. Viimeisien kuukausien aikana ei olla oikeastaan ehditty paljoa myöskään Teemun kanssa treffailemaan ja keskittymään toisiimme. Tottakai Bulgariassa aikaa oli keskittyä toisiimme, mikä oli ihanaa. Arjessa kuitenkin kaipaisin enemmän kahdenkeskistä aikaa. Arki on kiireistä ja siinä tulee kinasteltua jos jonkimoisista asioista. Se kuuluu parisuhteeseen, mutta ei se ole mukavaa jos se on jokapäiväistä. Minulla on se paha tapa, että jos jokin asia minua häiritsee tai jos koen, että en ole saanut tarpeeksi kahdenkeskistä tai ihan vaan omaaa aikaa niin se purkautuu kinastelulla. Olen hyvin avoin ihminen ja tarvitsen aikaa ihan vaan jutteluun. Rakastan niitä hetkiä kun me jutellaan asioista, mutta viime aikoina niitä hetkiä on ollut vähemmän. Jokatapauksessa hyvin meillä menee! Edelleen rakastetaan toisimma hyvin paljon! Vaikeuksia on ollut, mutta niistäkin on selvitty! On ollut ihana huomata, että puhuminen auttaa jokaiseen asiaan! Mahtavaa, kun vierellä kulkee yhtä puhelias ihminen!



Blogin jatkosta en vielä osaa sanoa! Olen päättänyt, että en ota tästä stressiä. Päivittelen blogia silloin kun on aikaa ja jaksan. En ole kuitenkaan ainakaan toistaiseksi lopettamassa! Meitä voi seurata Instassa / hattarapilvenvarjossa /ja satunnaisesti päivittelen myös snäppiin / pilvenvarjossa /!
Nyt olen aloitellut intagrammin tarinoissa kertomaan meidän arjesta. Sieltä voit siis seurata meidän arkea jos tämä päivittyy hitaammin! Olen huomannut, että se on huomattavasti mukavampi sekä helpompi väline kertoa kuulumisia ja milloin mitäkin!

Ihanaa loppukesää jokaiselle! <3

psst. Olen pahoillani jos teksti oli sekavaa. Kirjoitin tämän nopeasti, Aadan päikkäreiden välissä. Nyt neiti heräsi niin on pakko lopettaa!

- Eve

Antakaa mun romahtaa!

Saan välillä kommentteja blogissani, joissa kommenttien mukaan kehuskelen vain onnellani. Olen ajatellut, että en jaksa välittää kommenteista, mutta nyt kun niitä on tullut enemmän niin päätin reagoida niihin. On käsittämätöntä saada tuollaisia kommentteja. Eivätkö nämä kommenttien lähettäjät ole lukeneet koko blogiani? Blogissani kerron avoimesti siitä, kuin kamalaa oli odottaa kehitysvammaista lasta. Blogissani olen itkenyt sitä, miten jouduin yksinhuoltajaksi. Olen itkenyt blogissani yksinäisyyttäni sekä kertonut avoimesti menneisyydestäni. On käsittämätöntä, että nyt kun vihdoin ja viimein, monien vuosien jälkeen koen olevani onnellinen niin saan tällaisia kommentteja. Kyllä ne loukkaa ja tulee todella paha mieli, mitä sitä peittelemään. Minullakin on tunteet. Kyllä minuun sattuu saada tuollaisia kommentteja.

Ovatko ihmiset tänä päivänä oikeasti niin itsekeskeisiä, että on vaikea lukea toisen hehkutusta? 
On vaikeaa kestää toisen onnea? 
Enkö minä hmm. ole ansainnut onneani? 

Kai minä nyt omassa blogissani saan hehkuttaa siitä, miten hyvin asiat elämässäni ovat. Kyllä, minun asiani ovat hyvin siitäkin huolimatta, että olen tällä hetkellä jäätävän väsynyt. En jaksa tehdä kotona juuri mitään. Käyn töissä ja hoidan pakolliset kotityöt, jonka jälkeen painun nukkumaan. Siinä samassa mietin, että mitä olen tehnyt ansaitakseni noin hienon miehen rinnalleni, joka jaksaa hakea Aadaa päiväkodista, tehdä ruokaa, siivota ja ostaa minulle hienoja lahjoja. Kyllä, mietin, että miten tuo mies on edelleen rinnallani, kun en ole mikään maailman paras tyttöystävä tällä hetkellä. Mietin, miten kauan Teemu jaksaa huolehtia Aadasta ja minusta, kun minusta ei tällä hetkellä ole mihinkään. Siitä siististä ja iloisesta Evestä tuntuu olevan vain haamu jäljellä. Niin, väsymys on vienyt minulta todella paljon voimia. Mietin, että kauan tämä kestää ja milloin tämä kaikki on ohi. Silti tuo mies sanoo rakastavansa ja haluavansa minut. Minä raskastan häntä ja meidän suhde voi hyvin. Itseasiassa todella hyvin, jos nyt joku ei kestä lukea tätä niin voi lopettaa tähän paikkaan. Minä olen väsynyt, mutta ihan jäätävän onnellinen tuon miehen rinnalla. Mulla on hyvä mies joka on aidosta sydämestään hyvä minua kohtaan. On meillä ollut vaikeitakin aikoja. Ollaan opittu tuntemaan toisiamme ja tunteet on leiskunut suuntaan ja toiseen. Ollaan riidelty todella kovastikkin, mutta aina on sovittu. Normaaliahan riitely on. Hassuahan se olisi elää suhteessa jossa ei riitelisi. Olen myös jäänyt itkemään kotiin, kun Teemu on poistunut paikalta, tosin yhteisestä päätöksestä. Olen myös kyseenalaistanut tämän suhteen ja oikeasti miettinyt, että haluanko olla tuon toisen rinnalla? Siitä olen ylpeä itsessäni, että olen uskaltanut kyseenalaistaa. Aikaisempia suhteita en ole uskaltanut kyseenalaistaa vaan olen pelännyt lähteä/jättää tai tulla jätetyksi. Pelon vuoksi olen pysynyt aikasemmissa suhteissa. Tässä suhteessa olen viisaampi. Tämä suhde on todella kestänyt sen, että olen kyseenalaistanut tuon miehen. Siltikin sydämessäni on suuri rauha ja varmuus tästä suhteesta. Haluan olla tuon miehen kanssa, todella. Minä haluan. Tämä suhde on kaunis ja hyvä, mutta ongelmia on ollut ja tulee lisää. Tiedän kuitenkin, että kun kummaltakin löytyy tahtoa ja rakkautta niin uskon, että me kestetään mitä vaan.

Tällä hetkellä Teemu yöpyy meidän luona n. 5x/vko. Muutaman yön viikossa hän nukkuu omassa kodissaan. Välillä nukumme vierekkäin, mutta usein hän nukkuu myös sohvalla. Emme aio harrastaa seksiä ennen avioliittoa ja siksi on parempi, että Teemu nukkuu välillä sohvalla. Jokainen meistä varmasti tietää, että suutelu voi johtaa vaikka mihin. Olemme tehneet päätöksen ja siinä pysyminen on tuonut omat haasteet. Suuret tunteet ja suuret himot, mutta päätöksessä yritetään parhaamme mukaan pysyä. Ollaan pian jo 8kk pystytty tähän niin uskon, että viedään tämä loppuun saakka. Vielä koittaa päivä kun sanon tuolle miehelle tahdon, uskon niin.

Väsymys on sana jonka kirjoittaminen sekä ääneen sanominen on vaikeaa. En halua olla väsynyt. Oikeastaan ajattelen niin, että eihän Eve ole koskaan väsynyt. En tiedä onko edes sana väsymys hyvä kirjoittaa tähän vai kuvaisiko sana uupumus paremmin sitä, mille minusta tuntuu. Ehkä blogin viime aikaisten tekstien määräkin kertoo sen, että ihan täysillä täällä ei mene. Uskon, että väsymykseen on vaikuttanut moni tekijä. Nyt kun Teemu on elämässämme niin alitajunnassa tiedostan, että minulla on lupa olla uupunut. Nyt tiedän, että Aada ei jää heitteille jos minä en jaksa olla vuoden äiti. Nyt tiedän, että minun on turvallista levätä. Töissä jaksan todella hyvin. Aamuisin en koe olevani väsynyt, mutta kotiin tullessa väsymys iskee vasten kasvojani. Aina, kun haen Aadan päiväkodista niin saan sieltä todella kiukkuisen lapsen. Olen iloinen, että Aada uskaltaa kiukuta minulle, mutta kun kiukkaminen kestää lähes 2h niin ei paljoa naurata. Kyllä siinä vaiheessa tuntuu sille, että omat konstit on aika vähissä. Yritän jutella 20min kestävällä kotimatkalla Aadalle mukavia, mutta yleensä vastaus on "ei" ja hän saa raivarit esim siitä, kun lapaset, saappaat tai huivi on huonosti. Yleensä soitan äidille ja jollekkin ystävälleni, että kestän matkan räjähtämättä. Kotona Aadalla on niin kova nälkä, että kiukku senkus yltyy. Kotona minä olen niin puhki, että hoidan iltatoimet pakkopullalla. Huokaisen kun saan Aadan sänkyyn ja lysähdän itsekkin sängylle. Yleensä sängyssä itken väsymystäni, kai se on jotenkin turvallisempaa. Ylipäätään itken kotona todella paljon. Olo on todella väsynyt. Sitä olotilaa on todella vaikea kuvailla. Mielessä ei oikeastaan pyöri mitään muita lauseita, kuin;

"Haluan nukkumaan, 
mä romahdan, en jaksa."

En ole koskaan ennen kokenut uupumista. Aina minä olen jaksanut, todella hyvin. Siksi tämä olotila on todella outo ja vieras. Yritin pitkään taistella väsymystä vastaan, mutta turhaan. Sairastumiset on väsyttänyt vielä enemmän. Tuntuu, että meille on iskenyt kaikki mahdolliset taudit. Milloin ollaan flunssassa, oksennustaudissa tai ripulissa. Milloin Aada herää yöllä itkemään yskäänsä ja tuntuu sille, ettei henki kulje. Tuntuu, että kohta minua ei töissäkään uskota, kun olemme niin usein kipeänä. Tiedän, että ensimmäiset 6-12kk töihin sekä päiväkotiin mentyä pöpöt iskee, mutta en osannut ajatella, että tämä olisi näin kauheaa. Eihän sille mitään mahda, mutta kyllä tämä vie ne vähäisemmätkin voimat. Tälläkin hetkellä olemme kipeänä ja pian lääkärintodistusta hakemaan. Kalliiksikin tämä sairastuminen tulee. Viime viikolla ostin 50e lääkkeitä, ei paljoa naurata.


Olen paljon miettinyt viime vuosien tapahtumia. Oikeastaan mietin, että miten jaksoin niin hyvin. Uskon, että suurin voimavara oli Jumala ja rukoileminen. En varmasti ilman sitä olisi jaksanut. uskon kuitenkin, että olen padonnut sisääni paljon tunteita ja väsymystä. Olen suorittanut monta vuotta, koska on ollut pakko jaksaa. Ei olisi ollut ketään, joka olisi huolehtinut Aadasta. En olisi voinut romahtaa. Minun piti aina saada itseni takaisin kokoon. Ei ollut ketään, joka olisi ottanut vastuun. Minä olin yksin, kahdestaan Aadan kanssa. Minun oli pakko jaksaa. Kaikkien näiden vuosien kriisit vaikuttavat varmasti myös tähän hetkeen, tältä osin. Minulla on ollut paljon kaikkea. Ihmettelen, että olen näinkin järjissäni.

Jokatapauksessa, haluan sanoa sinulle. Anna minun olla pienistä asioista onnellinen. Jos olisit kävellyt samat reitit kuin minä niin ehkä sitten ymmärtäisit, että onnellisia aikoja minun elämässäni ei ole kauheasti ollut. Nyt minun elämässäni on onnellinen aika ja sitäkin varjostaa kasvuhomonipiikit, toiminta ja puheterapia, uupumus sekä sairastelut. Silti koen olevani onnellisempi, kuin koskaan aikaisemmin. Salli minun siis olla onnellinen. Haluan olla ja haluan myös hehkuttaa blogissani, koska  se on mukavaa. Se on uutta minulle, mutta todella mieluista puuhaa, harmi vaan jos se sinua kovin ärsyttää.

- Eve

Kauniita sanoja

Teemu linkkasi minulle hetki sitten linkin, jossa Jari Sinkkonen neuvoi neljä lausetta jotka jokaisen vanhemman pitäisi sanoa lapselleen. Havahduin siihen, että todella me toteutamme nuo kaikki neljä lausetta.


Lauseet oli:
" Oletpa suloinen"
" Tule kainaloon"
" Mitä puuhasit tänään päiväkodissa? Miten koulupäivä meni"
" Mitä haluaisit tehdä seuraavalla lomalla?"


En pyri täydellisyyteen vanhempana. Tiedostan, että teen vanhempana lukuisia virheitä. Huomaan, että minulla on myös pelkoja, että kasvatanko lapsestani narsistia tai lasta joka saa aina tahtonsa läpi? Onneksi tämä on vain omassa mielessäni. Aada ei saa tahtoaan läpi vaan meillä on selkeät rajat. Huomaan kuitenkin ajautuvani jopa liiankin helposti lahjontaan. Joskus ei vaan jaksa taistella ja menee sieltä mistä aita on matalin. Teemu on onneksi tässä viisaampi, kuin minä. Meidän perheessä myös tunteista puhutaan ja ne saa näyttää. Jos Aadaa suututtaa niin hän saa olla suuttunut. Tunteita ei tarvitse peitellä, niitä ei tarvitse hävetä. Tämä on mielestäni todella tärkeää ja haluan pitää tästä kiinni. En halua, että lapseni pelkää näyttää tunteita. Meillä halitaan ja suukotellaan. Meillä sanotaan kauniita asioita toisesta. Meidän perheessä on jokapäiväistä sanoa;

"Rakastan sinua"
"Oletpa sinä ihana"
"Voi rakas"
"Tule rakas syliin "
"Hyvää yötä, siu siu, äiti rakastaa " Johon Aada vastaa " Siu siu, rakastan" Tämän jälkeen annetaan hali ja pusu. 


Jari Sinkkonen kirjoitti artikkelissaan hyvin siitä, että meidän suomalaisten on vaikea kehua ulkonäköä. Se on yllättävän vaikeaa! Minulle kuitenkin on luonnollista kehua Teemun ulkonäköä, koska mielestäni tuo mies tarvitsee jokaisen kehun. Tiedostan kuitenkin sen, että voisin kehua häntä enemmänkin. Minun on luonnollinen kehua myös Aadaa, koska hänkin tarvitsee jokaisen kehun. Olen kuullut joskus sanonnan " kymmenen kehua, kumoaa yhden negatiivisen kehun". Kehuja tarvitsee jokainen. Jokaisen pitäisi kuulla kehuja! Minun on vaikeampi kehua ystäväni ulkonäköä vaikka näkisin hänet todella kauniina. Miten kehun sanominen okin niin vaikeaa? Se ei vaan tunnu luonnolliselle, koska ei tiedä miten toinen ottaa kehun vastaan. Kai siihen liittyy joitain pelkoja? Mitä jos ystävä ei otakkaan kehua vastaan? Mitä jos hän ei vastaa mitään? Toisaalta mitä sitten? Sehän on sen vastuulla kuka sen kehun saa. Se yksi kehu saattaa muuttaa hänen päivänsä hieman paremmaksi. Hän saattaa muistaa sen kehun, vielä vuosienkin päästä. Miksi se silti on niin vaikeaa? Minulle se on. Minulle se on vaikeampaa, kuin kehua perhettä. Olen myös huomannut, että ystävieni on vaikea kehua esim. minun ulkonäköäni. Helppoahan se siinä vaiheessa on, kun sovittaa mekkoa ja sanoo "näytänpä plösölle, ei tää istu". Siihen on helppo sanoa " Höpöhöpö, sinä et näytä koskaan plösölle". Mutta miten ihan arkisessa tilantenssaa. " Oletpa sinä kaunis, oikein säteilet". Se on vaikeaa. Miksi se onkin niin vaikeaa? Huomaan myös, että lapsuuden kodissani kehuminen oli vaikeaa. Kyllä vanhempani ovat minua kehuneet, mutta ilmeisesti ei tarpeeksi. Ehkä siihen vaikuttaa heidän oma rikkinäisyytensä. Minun on edelleen vaikea kehua sisaruksiani. Huomasin kun aloimme seurustelemaan Teemun kanssa, että heidän perheessä kehuttiin todella paljon. Manitsinkin siitä Teemulle, että on ihanaa nähdä miten luontevasti teidän koko perhe kehuu toisiaan. He kehuvat myös minua. Teemu hämmästyi, kun kerroin havantoni hänelle. Hän sanoi, että ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa. On ihanaa, kun menemme esim. Teemun siskolle kylään. He halaavat ja manitsevat, että onpa ihana nähdä. Hetken päästä Teemu saattaa kysyä "oletko värjännyt hiuksesi, näyttää kyllä tosi hyvälle". Hetken päästä kehutaan uutta sisustusta tai maukasta ruokaa. Kehuja on ja ne myös otetaan vastaan.

Vähättelyä inhoan kaikista eniten. Jos toinen kehuu sinua niin älä sano " no voisin mä nyt kauniimpikin olla" tai " No kyllähän tää sisustus täysin kesken on". Vaikka olisitkin sitä mieltä, niin ota kehu vastaan ja sano "Kiitos". Minä olen ollut tuollainen joka ei osaa ottaa kehua vastaa. Välillä se vähättelevä Eve nousee edelleen esille. Teemu sattaa kehua minua ja yhtäkkiä vastaankin hänelle vähättelevästi. Teemu on huomauttanut siitä minua muutaman kerran " Voisitko rakas vaan ottaa kehun vastaan ja vastata kiitos". Onneksi tätä tapahtuu harvoin ja kyllä, pakko myöntää minusta on tullut hyvä kehujen vastaanottaja. Ihanaa huomata itsessään kehittymistä.




Arjessa on välillä niin kiirettä, että "Miten päivä on mennyt?" Saattaa helposti unohtua. Onneksi meillä pyritään aina kysymään päivästä. Aadan puheessa on edelleen hieman haasteita, mutta silti juttelen hänelle ja kyselen hänen päivästään. Yleensä nimeän hänelle päiväkoti kavereita ja johdattelen keskustelua esim. "Oliko Maija tänään päiväkodissa? Oliko teillä tänään jumppatuokio? Lukiko täti tänään hyvän sadun? Oliko päiväkodissa hyvää ruokaa? Leikitkö Matin kanssa leegoilla?" Aada vastaa jotakin, eikä välttämättä aina täysin totuuden mukaisesti, mutta mielestäni on tärkeää jutella päivästä. Aada höpöttää yleensä suu vaahdossa ja haluaakin jakaa hänelle tärkeitä asioita. Pyrin myös juttelemaan Aadan kanssa siitä, mitä tekisimme viikonloppuisin. Pienestä pitäen olen kertout Aadalle, että mitä tehdään ja minne mennään. En ole koskaan halunnut tehdä niin, että laitan Aadan vaunuihin ja hän ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen kertonut lääkäriin, kauppaan ja junalla matkustamisen etukäteen. En ole ollut varma, että onko Aada aina ymmärtänyt mitä kerron hänelle, mutta näin olen pyrkinyt menettelemään. Aada on tottunut siihen, että hän tietää mitä tapahtuu seuraavaksi ja missä nyt mennään. Viikonloppuja suunnitellessa saatan kysyä " Lähdettäiskö ensi viikonloppuna tapaamaan mummia ja äijää? Äitillä on kova ikävä, onko Aadalla?". Saatan tuoda erilaisia vaihtoehtoja ja vaikka Aada innostuisi kaikesta niin me päätämme Teemun kanssa, miten viikonloppu toteutuu. Kysyn lapselta mielipidettä, mutta en anna hänen tehdä lopullista ratkaisua. Tämä näkyy myös monessa muussa asiassa. Aada saa välillä vaikuttaa päivän vaatteisiin, että mitä puetaan päälle. Suurimmaksi osaksi, minä kuitenkin päätän neidin vaatteet. Saatan joskus antaa vaihtoehdon, että " Laitetaanko päälle tämä valkoinen vai vaaleanpunainen paita". Iltapalalla saatan kysyä " Aada söisitko leipää, jogurttia vai muroja". Yleensä Aada vastaa, ettei halua syödä mitään. Keskustelu jatkuu " Jotain pitää syödä. Jos Aada ei itse kerro mitä halua syödä niin äiti laittaa sulle jogurttia ja se sitten syödään". Sen jälkeen Aada kertoo itse mitä haluaa syödä. Päiväruoan kanssa minä kuitenkin teen ruoan ja sitä mitä on tarjolla niin se syödää. En pakota lasta syömään kaikkea ruokaa, mutta ruokaa pitää aina maistaa. Pöydässä istutaan niin kauan, kuin ruokaa on maistettu. Nyt päiväkodissa Aada on oppinut sanomaan " En tykkää". Se kuulostaa tietyllä tavalla söpölle, mutta en pidä siitä, että ruoasta sanotaan " En tykkää". En kuitenkaan kiellä Aadaa sanomasta niin. Pyrin sanomaan " Ei sun tarvitse siitä tykätä, mutta maistaa pitää". Olen kuitenkin sitä mieltä, että ruokaa pitää jokatapauksessa kunnioittaa.

Vanhemmuus on haastavaa ja kyllä sitä paljon on ehtinyt miettiä, että millainen tuosta lapsesta kasvaa? Kasvatus on haaste ja toivon todella, että kasvatustyylini ei ole pahin mahdollinen. Onneksi kasvatamme Aadaa yhdessä Teemun kanssa ja saamme olla tällä hetkellä todella tyytyväisiä suoritukseemme.


Linkki: Jari Sinkkonen: Nämä neljä lausetta jokaisen vanhemmn pitäisi sanoa lapselleen

- Eve