Vauvan pieni nurkka

Oon harmitellut välillä sitä, että en saa laittaa vauvalle kokonaista huonetta valmiiksi. Olisi ihana päästä sisustamaan ihan kokonainen huone. Kaikkia suloisia huonekaluja ja ja ja ! Me asutaan kolmiossa ja olen joutunut tyytymään yhteen pieneen nurkkaukseen. Olen kuitenkin päättänyt tehdä siitä kauniin ja sellaisen, mikä miellyttäisi silmääni. Ja onneksi sentään tämä ihana pieni nurkkaus. Voi miten olen nauttinut tämän laittamisesta. Ja mikä parasta nyt se alkaa olla valmis. 







- Nurkkauksen bambutikkaat on ostettu käytettynä, parilla kympillä. 
- Pinnasänky on myös ostettu käytettynä, mutta on Ikean mallistoa.
- Seinän kehykset ovat Jyskistä
- Aivan ihanat taulut Hello Baby sekä Unna
on saatu SallaK:lta.


Mielestäni SallaK Design kauniit julisteet kruunasi nurkkauksen. Toki vielä jotain tuo kaipaisi. Ollaan Teemun kanssa suunniteltu, että tekisikö tuohon seinälle vielä pienen hyllyn. Hyllyn johon voisi laittaa yövalon ja mahdollisen itkuhälyttimen yms. Haluaisin myös laittaa muutamia vauvan vaatteita roikkumaan tuohon seinälle. Mutta katsotaan. Onhan tässä vielä aikaa kehitellä pojan nurkkausta valmiiksi <3 Kaipaisiko nurkkaus teistä vielä jotain?




SallaK:n julisteet ovat todella yksinkertaisia, mutta samalla niin kauniita. Mielestäni ne sopivat täydellisesti vauvalle, mutta myös meidän eteiseen sekä olohuoneeseen. 
Welcome taulu on ehdoton lempparini, näistä kaikista. Tätä aloinkin himoitsemaan muutama kuukausi sitten ja ajattelin, että tämä täytyy saada. Julisteet eivät ole kalliita. Nämä kaikki julisteet maksavat alle 20e/kpl. Käy tutustumassa julisteisiin lisää täällä --> SALLAK

Innokseni sain toteuttaa tämän yhteistyön SallaK Designin kanssa ja saan arpoa kaksi vapaavalintaista julistetta myös teille seuraajille, Instagramin puolelle. 
Eli sinne kannattaakin seuraavaksi suunnata jos julisteet miellytti myös sinun silmääsi :)

Mitä tykkäätte julisteista?





- Eve






Riskiviikkoja kohti

Pari viikkoa sitten neuvolassa otin puheeksi tiputtelu verenvuodon. Tänään kävin neuvolalääkärillä ja tarkastettiin tilanne. Kaikki oli hyvin. Vaikka en epäillytkään, että asiat olisi huonosti, silti se oli hyvä tarkistaa. Myönnän kuitenkin, että ajattelin jopa sinne saakka jos kohdunkaulan tilanne on huono, joudunko jäämään sairaalaan? Se myös pelotti, kun Teemu ei päässyt mukaan ja jouduin käymään yksin. Aikaisemmin Teemu on siis ollut aina mukana. Toki ei ihan jokaisella neuvolakäynnillä sentään. Hän on halunnut osallistua kaikkeen, mitä arvostan todella paljon. 

Juttelin neuvolalääkärin kanssa myös supistuksista. Minua on supistellut raskauden puolivälistä saakka ja nyt viime viikkoina on alkanut tulla kipeitäkin supistuksia. Harjoitussupistuksiahan ne on, mutta todella inhottavia. Näistä lääkäri ei sanonut oikeastaan mitään. Keskustelu jatkui alhaiseen verenpaineeseen, joka on tällä hetkellä n. 100/70. Alkuraskaudessa yläpaine oli 120. Olo on aika heikko ja huimauskohtauksia tulee. Pitkään en jaksa/ pysty kävelemään. Rauta-arvot ovat edelleen huonot. Se näkyy eniten olossa, kokoajan väsyttää. Lisäksi olen monen mielestä todella kalpea. Viime viikolla kävin labrassa ja meinasin pyörtyä. Olo oli jotain todella järkyttävää. Rautavarastot on n. 5 ja hemppari n. 90 luokkaa. Tuntuu, että se ei vaan nouse. Tänään lääkäri väläytti sellaista ajatusta, kuin verensiirto. Sanoi, että jos rauta-arvot tippuu 80- 88 välille, sitä täytyy alkaa harkitsemaan.

Onko kellään
kokemusta tästä?

Muuten kaikki vaikutti olevan kunnossa. Maha kasvaa todella hyvin ja poika voi hyvin. Edelleen poika vilautti sukukalleuksiaan ja muistutti minua siitä, että poika meille tulee. Toki eihän nuo 100% varmoja ole, mutta vahva luottamus siihen silti on. 




Verensokerit on onneksi pysynyt todella hyvinä. Aamupaastot ovat olleet hyvät, sekä kokopäivän sokerit. Olen pystynyt herkuttelemaan, mutta enimmikseen ruoan yhteydessä. Olen yrittänyt pitää huolta ateriaväleistä sekä monipuolisesta ruokavaliosta. Toki se on todella haastavaa nyt helteellä. Voi kun muistaisikin syödä! Miten se meinaakin unohtua? Jep, helle vie täysin ruokahalun.
Olen myös vaihtanut kaikki mahdolliset sokerilliset juomat kivennäisvesiin sekä lightjuomiin. Toki en suosittele mitään lightjuomia, mutta silloin tällöin se on ihan ok.


Tällä hetkellä täällä on 32+4 meneillään. Olo on tukala näillä helteillä, vaikka nautinkin näistä todella paljon. Maha painaa paljon ja yöt on kokoajan tuskallisempia. Vähiin käy kokoajan! Pian hän on täällä <3 Tiedät, että suurin jännitys alkaa rv 34 jälkeen, sitten elellään viikkoja kun Aada syntyi.

Lääkäri sanoikin, että:
"Sinulla alkaa riskiviikot rv 34 ja sen jälkeen
vauva voi syntyä koska tahansa"



Eli täytyy varmaan pysytellä aikalailla kotona nuiden viikkojen jälkeen.
Oman äitini kanssa juttelin viikonloppuna myös synnytyksistä. Hän kertoi, että hänen kaikki (4) synnytykset ovat olleet 2-4h pituisia. Lisäksi minun pikkuveljeni, joka on meistä nuorin syntyi rv 37 ja painoi 3110g. Ja muistan vieläkin, miten suuri vatsa äidilläni oli. Kamalaa jos oma vatsa on sen kokoinen rv 37 ! Huh huh! Ihaninta olisi jos poika syntyisi ennen juhannusta ja rv 36+ - 37+ välillä. Olisin tyytyväinen <3 Mutta, katsellaan miten käy. Pääasia, että vauvalla on kaikki hyvin vatsassa <3


- Eve


"Ei Eve ansaitse tätä"

Viime päivät ovat olleet itselleni henkisesti todella raskaat. Olen käynyt todella syvällä, omissa ajatuksissani. Ehkä se johtuu siitä, että todella moni kyselee minulta, että joko on selvinnyt jotain uutta. Onko oikeudenkäynneistä kuulunut ja onko mikään mennyt mihinkään suuntaan? Muutama viikko sitten pillahdin itkuun meidän nykyisin "vara mummon" auton kyydissä. Itkin tätä, minkä keskellä elämme. Itkin ja purkauduin hänelle kaikesta tästä. Hän lohdutti ja rukoilimme lopuksi yhdessä. Hän oli siinä hetkessä minua varten. Minun oli turvallista puhua ja kertoa aidot fiilikseni.
Toisaalta arvostan sitä, että ihmisiä kiinnostaa. Toisaalta se taas nostaa karvat pystyyn. Tulee sellainen olo, että antakaa nyt olla. Antakaa mun keskittyä tähän hetkeen, kun saan vaan nauttia tästä ajasta. Saan nauttia siitä, että me ollaan nyt just todella hyvinvoiva perhe. Me ollaan onnellisia, kaiken tämän paskan keskellä. Me ollaan onnellisia ja eletään päivä kerrallaan.

Mutta sitten taas kaipaisin enemmän sitä, että multa kysyttäis, että miten mä voin. Mitä mulle kuuluu? Miten me jaksetaan? Miten me voidaan? Välillä tuntuu sille, että täällä me elellään neljän seinän sisällä, täysin eristettyinä eikä ketään kiinnosta. Eihän se asia niin ole. Tietenkin ihmisiä kiinnostaa. Ympärillä on paljon ystäviä, jotka tukevat <3 On silti myös ihmisiä, jotka ovat sulkeneet silmänsä ja korvansa tältä tilanteelta, eivätkä kysy yhtään mitään tähän liittyen. Ihan kuin tätä tilannetta ei olisi. On sekin mielestäni todella väärin. En oikein ymmärrä sitä. En ymmärrä, että ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tai no toisaalta ymmärrän. Onhan tähän tilanteeseen varmasti vaikea suhtautua. Etenkin, kun me voidaan puhua tästä tilanteesta avoimesti ja puhutaan tästä loppuen lopuksi aika paljon. Se auttaa selviämään tästä kaikesta.

Ja ei, mistään ei ole kuulunut yhtään mitään. En tiedä kuinka kauan joudumme odottamaan, että oikeudenkäynnit alkaa. En tiedä, milloin asiat menee eteenpäin. Odotamme, että asiat etenisi loppu kesästä/ syksystä. Silti, emme yhtään tiedä miten nopeasti asiat etenee. Tiedän, että sitten se pahin on vasta edessä, kun oikeudenkäynnit yms alkaa. En tiedä kumpaa toivon enemmän sitä, että oikeudenkäynti olisi heti nyt vauvan synnyttyä vaiko sitä, että se olisi vasta, kun vauva on jo useamman kuukauden tai jopa vuoden ikäinen. Tuntuu, että kumpikin niistä on paha. Minä haluan mennä mukaan oikeudenkäynteihin. Haluan mennä sinne istumaan, kuuntelemaan ja tukemaan miestäni. Jos se vain suinkin on mahdollista. Tässä me ollaan, yhdessä.

Sitten on se puoli, että monet tutut tai ystävät sanovat, että no tuskin siitä nyt vankeutta tulee. Minun mielestäni se kuulostaa tilanteen vakavuuden vähättelyltä. Se on aina vakava paikka, jos etenkin virkavallan henki on ollut uhattuna. Vaikka tiedänkin, että miehelläni ei ollut mitään aikomusta satuttaa itseään tai ulkopuolisia. Se poliisi meinasi jäädä auton alle, mutta ei mieheni häntä yrittänyt tappaa. En toivo, että mieheni joutuu vankilaan. En todellakaan toivo sitä, enkä sitä halua. Etenkin jos ajattelen minua sekä lapsia.

Aada, joka on viimeiset kaksi vuotta saanut kasvaa Teemun rinnalla. Aada, joka nauttii jokaisesta hetkestä Teemun kanssa. Aada, joka kutsuu Teemua isiksi ja joka on halunnut alusta saakka kutsua Teemua isiksi. Aada, joka sanoo päivittäin Teemulle "Rakastan sinua". Nuo kaksi ovat erottamattomat. Heillä on ne omat jutut. He laulavat yhdessä, kuuntelevat musiikkia, harjoittelevat uusia juttuja ja riehuvat sen minkä ehtivät. Teemu on myös se, jolla on auktoriteetti tässä perheessä. Aada on hyvin vahvatahtoinen tyttö. Me riitelemme Aadan kanssa lähes päivittäin. Teemun ei tarvitse kuin kerran korottaa ääntään ja Aada uskoo heti. Se auktoriteetti on meidän taloudessa miehellä ja olen siitä niin kiitollinen. Näin sen kuuluukin olla.



Poikamme, hän kasvaisi ensimmäiset kuukaudet, vuoden tai jopa vuodet ilman isäänsä. Ilman roolimallia, ilman toista vanhempaa. Ilman isän rakastavaa syliä. Tietenkin me näkisimme, mutta eihän se sama asia olisi. Lapset kasvaisi täysin ilman isää. Se tuntuu niin väärälle. Se tuntuu niin pahalle.

Minä. Ei tekisi mieli edes ajatella itseäni. Tai kirjoittaa tästä. Tiedän, että minä selviän ja jaksan sen kaiken. Kyllä minä selviän. Tiedän, että pystyn siihen. En pysty siihen yksin, mutta kun luotan Jumalaan, tiedän, että minä selviän. Minä tiedän, että Hän antaa minulle kaiken sen, mitä tarvitsen. Ehkä enemmänkin on sellainen olo, että en halua pystyä siihen. Haluan huutaa, että en halua sitä. En halua jaksaa sitä. Tiedän, mitä on olla yksin yhden lapsen kanssa. Tiedän, että se on vielä rankempaa kahden lapsen kanssa ja vielä vauvan sekä pian 5- vuotta täyttävän kanssa. Tekee mieli vaan kysyä, että taasko? Jälleenkö joudun olemaan yksin lapsen ja nyt lasten kanssa. Taasko joudun huolehtimaan kaikesta yksin? Jälleenkö olisin siinä tilanteessa, että eläisin täysin yksin lasten kanssa. Huolehtisin kaikesta yksin. Vaikka tiedän sen, että vankilasta pystyy soittamaan ja tietenkin me kävisimme rakasta aviomiestä, isää katsomassa. Joka ikinen kerta, pitäisin siitä huolen. Silti se arki olisi täysin minun vastuullani. Se tulisi olemaan raskasta. Tiedän kuitenkin, että nyt minulla olisi vielä suurempi tukiverkosto rinnallani, mitä minulla on koskaan ollut. Tiedän, että monet ovat valmiita kulkemaan rinnallani ja auttamaan. Vaikka välillä sitä epäilenkin. Silti nyt minä tiedän sen ja siihen minä luotan.

Jos ajattelen tätä kaikkea, tekee mieli romahtaa. Ihanko oikeasti vankila kutsuu? Ihanko oikeasti Aada joutuu hetkeksi luopumaan tuosta miehestä, vanhemmasta, isästä ja hänestä joka on meidän perheen tukipilari? Mies, joka on tämän perheen pää. Mies, joka pitää tän kaiken kasassa? Mies, joka on minun toinen puoliskoni? Mies, jota rakastan niin valtavan paljon. Mies, joka tekee meidät kaikki onnelliseksi. Mies, jota ilman on vaikea kuvitella elämää. En toivoisi, että hän joutuu vankilaan, Aadan takia. En halua sitä Aadan vuoksi. Ja ihanko oikeasti poikamme joutuisi kasvamaan ensimmäiset viikot, kuukaudet ja vuodet ilman isäänsä? Ihanko oikeasti poikamme näkisi isäänsä vain vankilassa? Ei, en toivo sitä poikamme vuoksi. Ja minä. Miten minä, kuka pitää minusta huolen? Kuka halaa minua silloin, kun sitä tarvitsen. Kuka nukkuu vieressäni? Kuka herää vauvan itkuun, silloin kun itse en jaksa? Kuka käy kaupassa? Kuka hoitaa arkea kanssani? Kuka näyttää rakkautta teoilla ja sanoilla, arjessa? Ei kukaan. Kaiken minä tekisin yksin. Kaikesta tuosta joutuisin luopumaan, hetkeksi. Tämä kaikki sattuu minuun todella paljon. Jälleen kerran täytyy myöntää, että itken täällä kun kirjoitan tätä. Ihanko oikeasti meidän elämä saattaa muuttua jälleen sellaiseksi, että minä huolehdin kaikesta yksin? Se on väärin. Ei naista ole luotu huolehtimaan kaikesta yksin. Nainen tarvitsee rinnalleen miehen. Lapset tarvitsee isän sekä äidin. Ajatus tuntuu pahalle. Se todella sattuu minuun. Vaikka tiedän, että nyt tilanne olisi siinä mielessä helpompi, että sitä henkistä tukea ei viedä. Tiedän, että voin soittaa miehelleni. Tiedän, että saan sen henkisen tuen ja sitä minulta ei riistetä. Tiedän, että tulen samaan paljon ratkaisuja, puhelimen toisesta päästä. Sellainen mieheni on. Ratkaisukeskeinen. Hänellä on ratkaisu aina kaikkeen ja tiedän, että hänen kanssa selviän mistä tahansa. Tiedän, että se tuki mikä tulee puhelimen toisesta päästä, tulee kannattelemaan minua. Tiedän, että hän ei hylkää meitä vaikka olisi vankilassa. Tiedän myös sen, että meidän rakkaus todella säilyy ja se tulee vahvistumaan kokoajan enemmän ja enemmän. Tiedän, että se on älyttömän tärkeää ja sitä ei ole yksinhuoltajilla. Minä en olisi yksinhuoltaja. Olisin huoltaja, jonka puoliso vain asuu muualla, hetkellisesti. En koe eroa, en koe avioeroa. Meidän rakkaus ja suhde säilyy. Se on entistä vahvempi. Eihän se lopullista olisi. Se olisi hetkellistä. Me selviämme siitä, tiedän sen.


Silti samaan aikaan mietin sitä, miten väärin hän teki. Se teko, minkä aviomieheni teki, oli hirvittävä. Se saattoi lukuisat ihmiset vaaraan ja olisi voinut viedä sivullisten hengen tai jopa Teemun itsensä. Se teko ei ollut pieni teko. Se ei ollut vaan joku pieni rike. Se oli todella iso ja vaarallinen rikos. Jos ajattelen tätä, ajattelen, että tietenkin hän menee vankilaan. Ja jos hän ei olisi aviomieheni niin ajattelisin, että siellähän nyt sitten istuu usean vuoden ja katuu, olkoot siellä niin kauan, että tuntuu. Silti hän on oma mieheni. Näen sen, mitä muut ei näe. Näen sen katuvan miehen. Näen sen, mikä muutos on jo nyt tapahtunut. Näen kaiken sen. Tiedän, että hän kärsii tästä tilanteesta todella paljon. Ja tulee vielä kärsimään. Tämä on jo nyt ja tulee olemaan äärimmäisen raskas tie.

Tämän tekstin kirjoittaminen on ollut todella raskasta. Olen itkenyt silmät päästäni tätä kirjoittaessani. Myönnän, että kaikki nämä tunteet ja ajatukset tekee mieli piilottaa. Ei niistä tee mieli puhua. Jos yritän puhua näistä ystävilleni niin useat sanovat
"Ei kannata nyt keskittyä siihen ja ajatella mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut".
Toisaalta he ovat oikeassa. Silti olen sitä mieltä, että nämä asiat täytyy saada puhuttua ulos ja käsiteltyä. Minulla on käynnissä nyt se vaihe, että valmistaudun tulevaan.
Toki ei minun tee mieli puhua näistä liikaa ja huomaan, että minun on vaikea puhua näistä omalle aviomiehelleni, koska tiedän miten se sattuu häneen. Hän todella katuu ja tekisi mitä vaan, että tätä soppaa ei olisi syntynyt. Hän sanoi, että ensimmäinen mitä hän ajatteli, kun heräsi sellistä

"Ei Eve ansaitse tällaista kohtelua,
ei Eve ansaitse tätä". 

Tiedän, että hän katuu tätä kaikkea. On kuitenkin todella tärkeää käsitellä näitä ja miettiä myös sitä, että mitä se tulisi olemaan. Jos en miettisi tätä kaikkea yhtään, minä romahtaisin. Ei sekään väärin olisi. Totta kai saan romahtaa, mutta jos voin sen jotenkin välttää niin tämä on osa sitä. Nyt minä käsittelen sitä ja valmistaudun pahimpaan. Aivan kuten silloin, kun esikoisesta epäiltiin kehitysvammaista. Silloin minä valmistauduin siihen pahimpaan. Sen vuoksi en romahtanut, kun Aadan oireyhtymä todettiin vaan se tuntui lottovoitolle.

* Tämä teksti on ns. "kirjoitettu" yhdessä Teemun kanssa.



- Eve

Babyshower

Raskausviikko 30+ 0 vaihtui viime viikon torstaina. 
Perjantaina flunssa rantautui kotiin ja pysyteltiin visusti sisällä. 
Lauantaina oli tarkoitus käydä kaupoilla, mutta muuten levätä kotona.
Lauantai aamuna, aloin kuitenkin ihmetellä Teemun suurta siivousintoa. Hän oli jo edellisenä iltana maininnut, että kotona pitäisi siivota. Puhuttiin siivouspäivästä ja hän lupasi, että siivoaa koko kämpän. Ihmettelin tätä, koska aamulla hän nousi aikaisin. Teki mulle aamupalan sänkyyn, tiskasi ja imuroi. Yhtäkkiä olikin kova kiire kauppaan, mitä ihmettelin myös. Ajattelin, että ehkä meille on illalla tulossa vieraita, kun mun syntymäpäivä olisi maanantaina. En kuitenkaan antanut ajatukselle sen enempää valtaa. Lähdimme kauppaan. Kaupassa Teemu oli paljon puhelimellaan, mutta selitti, että hänen ystävällä on riita päällä. Puhuimme sitten siitä ja en taaskaan tajunnut yhtään, että jotain oli meneillään. Oltiin kaupoilla ehkä tunti? Toki hidastelin, koska halusin käydä katsomassa Lindexiltä vauvanvaate valikoiman. Päästiin kuitenkin melko nopeasti kotiin. Oven avattua Aada huusi "Jenni". Ja sen jälkeen kuului kova tööt tööt ääni ja jotain hiutaleita lenteli ympäriinsä. Kämppä oli täynnä rakkaita ystäviä. Oli ystäviä Hyvinkäältä, Keuruulta, Kokkolasta, Seinäjoelta, Espoosta, Vantaalta, Sipoosta sekä Helsingistä. Miten ihmeessä, nää kaikki ihmiset oli meillä? 
Halasin kaikki läpi ja tajusin, että todellakin. Nyt on mun Babyshowerit sekä 25v kemut! Ja näitä oli kuulemma järjestelty useampi kuukausi, aivan salassa multa. 

Ehkä eniten merkitsi se, miten Teemu oli ollut mukana järkkäämässä. Hän oli tehnyt vaippakakun salaa, meidän häkkikellarissa. Hän oli koonnut ihmisiä yhteen ja salaa yöllä kaivanut puhelimesta mun tärkeiden ystävien puhelinnumeroita :D Hän myös siivosi koko asunnon ja varmisti, että kämppä on siinä kunnossa, että mua ei jälkeen päin hävettäisi. Hän varmisti, että kaikki olisi täydellistä. Ystävät kertoivat, että olivat halunneet kaikesta jutella Teemun kanssa, koska Teemu tuntee mut kaikkein parhaiten. Olin todella iloinen ja kiitollinen siitä, että myös oma aviomieheni oli mukana järkkäämässä tätä yllätystä. Olihan kyse hänenkin lapsesta ja lasta tässä juhlistettiin.

Kemuissa mukana oli ystäviä, joita en ollut nähnyt moneen vuoteen. Oli myös ystäviä, jotka eivät olleet päässeet mukaan, mutta olivat silti osallistuneet lahjoihin. Se tuntui myös hyvältä. Muutamalta ystävältä on kuulemme vielä lahja tulossa. Sitä odotellessa <3





Tää menu oli jotain ihan jäätävää! Meinasin pyörtyä kun näin nämä ruoat. Kauhean paljon kaikkea! Ja minut oli huomioitu niin kauniisti. Oli kaikkea sellaista, mitä pystyin syömään. Olen siis allerginen valkosipulille ja närästyksen vuoksi en pysty syömään kuin lähes maustamatonta kanaa. Joten kyllä, mut todella oli huomioitu kauniilla tavalla!



Ja tää kakku oli täydellinen. Niin kostea ja herkullinen. Välissa taisi olla mansikkaa ja toffeeta, jos nyt en ihan väärin muista. Niin hyvää!





Babyshowereilla sain itselleni meikin ja hiukset. Rakas äitini teki myös jalkakylvyn ja lakkasi varpaankynnet. Myöhemmin jouduin maistelemaan myös kuutta eri sosetta. Voiettä ne oli pahoja! Tiedän, että tulen tekemään kaikki soseet itse vauvalle. Ellei nyt sitten näytä sille, että siihen ei yksinkertaisesti voimat riitä, mutta näin olen ajatellut. Nuo kaupan soseet on ihan järkyttävää kuraa. Hyiettä!

Sain myös aivan ihania lahjoja vauvalle sekä itselleni. Oli paljon vaatteita, sukkia, pehmoleluja, hoitotarvikkeita sekä ruokalappu! Itselleni sain erilaisia voiteita, suklaata sekä muutaman lahjakortin. Ystävät olivat ostaneet minulle lahjakortin kasvohoitoon sekä kampaajalle. Pillahdin itkuun, kun näin lahjakortin. Kaiken tämän lisäksi äitini antoi lahjakortin Flamingon Spahan, jossa kävimmekin heti maanantaina, syntymäpäivänäni.






Juhlat olivat täydelliset. Kiitos kaikille jotka olitte paikalla ja myös teille, jotka ette päässeet paikalle! Ihanaa, että rinnallani on tämmöinen määrä ihania ihmisiä. Tiedän, että kaiken tämän keskellä ei tarvitse olla yksin. Mun elämässä on niin paljon ihmisiä, jotka välittää. Tää tuntu niin hyvälle. Kiitos! Ootte kaikki niin rakkaita!

Juhlien jälkeen pääsin vielä ystävän luokse yöksi, jossa saatiin höpötellä yömyöhään. Seuraavana päivänä sain vielä rakkaan ystävän kylään. Maanantaina pääsin nauttimaan Flamingosta, hyvästä ruoasta ja mittariin tuli 25 vuotta. Tiistaina oli rento vappu, joka kului munkkeja paistellen. Tänään olen saanut olla koko aamupäivän aivan yksin ja ilta huipentuu illalliseen ystävän seurassa. Miten osaan huomenna jatkaa normaalia arkea? Kaiken tämän jälkeen? Kyllä mua on nyt hemmoteltu. On niin kiitollinen mieli <3



- Eve